Viime viikolla uutisaiheeksi nousi tapaus, jossa kouluterveydenhoitaja ja koulun opettaja kieltäytyivät antamasta hätäpistosta tarpeen vaatiessa diabetestä sairastavalle lapselle. Tämä on kuulemma yhteiskunnan tehtävä. Tai vanhempien. Tai ylipäänsä jonkun muun. Tärkeintä ilmeisesti on, että ei itse tarvitse tehdä asian eteen yhtään mitään. Edes hätätilanteessa. Miten tämä on mahdollista? Missä vaiheessa lähimmäisistä välittäminen on voitu ulkoistaa yhteiskunnan tehtäväksi?
AKT pysäytti kesäkuussa Suomen satamat lakkoilullaan. Työnseisauksen syynä oli liiton pääluottamusmiehen saama uhkaus. Uhkauksen kohde ei kuitenkaan kyennyt kertomaan uhkauksen sisällöstä tarkemmin. Lopulta paljastui ettei kyseessä oikeastaan ollut uhkaus. Mielensäpahoittaja ehti kuitenkin aiheuttaa Suomen teollisuudelle noin 10 miljoonan euron tappiot. Valitettavasti tätä ei voida ilmeisesti vähentää hänen palkastaan. Miksi yhden ihmisen sekoilun annetaan aiheuttaa näin paljon ongelmia? Eikä ollut ensimmäinen kerta. Ilmeisesti olemme valmiita hyväksymään tämänkaltaisen menettelyn, koska se saa jatkua. Vuodesta toiseen. Mitä väliä, jos kilpailukykymme rapautuu ja työpaikat häviävät, pääasia että AKT voi näyttää että sille ei vittuilla.
Pääministeri Alexander Stubb taas on joutunut viime aikoina merkillisten hyökkaysten kohteeksi. Keskustan Sirkka-Liisa Anttilan mukaan Stubbin triathlon harrastus vie liikaa aikaa hänen työltään. Tärkeämpääkin tekemistä kuulemma olisi. Jokainen säännöllisesti liikuntaa harrastava tietää kuinka paljon lisäenergiaa se tuottaa. Veikkaan että Sirkka-Liisa Anttilallekin tekisi hyvää harrastaa enemmän liikuntaa, juoksisi järki sen jälkeen todennäköisesti paremmin. Uusin kohu saatiin, kun pääministerin kerrottiin antaneen puoluetoverilleen pukeutumisneuvoja tekstiviestillä. Tämäkin vie kuulemma liikaa aikaa hänen työltään. Yhden tekstarin lähettäminen tuskin Stubbilta kauaa vie, mutta ilmeisesti sekin on kuitenkin liikaa. Milloin me aloimmekaan kokea oikeudeksemme puuttua siihen miten muut elävät elämäänsä?
Jos näkee kadulla ihmisen joka tekee kuolemaa, on jokaisen velvollisuus auttaa. Tähän velvoittaa laki. Mutta jos terveydenhoitaja ei halua hätätilanteessa auttaa diabetestä sairastavaa lasta, on se ilmeisesti jotenkin hyväksyttävämpää. Jokainen talouden perusasioita edes auttavasti tunteva tietää, että ilman työtä ei synny verotuloja joilla rahoittaa yhteistä hyvinvointia. Tämä on fakta. Silti katsomme jatkuvasti läpi sormien kuinka työntekoa maassamme vaikeutetaan ja jopa estetään. Sen sijaan meillä on varaa puuttua muiden harrastuksiin ja tapoihin. Meillä on oikeus kertoa muille miten heidän pitää elää, mutta kaiken muun vastuun haluamme antaa yhteiskunnan hoidettavaksi. Tai ylipäänsä jonkun muun. Jonkun toisen. Tärkeintä näköjään on, että ei itse tarvitse kantaa vastuuta mistään.
Milloin meistä tuli lampaita?
