Kunnioitus on aina kaksisuuntainen tie

Meidät opetetaan lähtökohtaisesti kunnioittamaan toisten ihmisten mielipiteitä vaikka se ei vastaisikaan omaa näkemystämme. Tätä pidetään ikäänkuin hyveenä, josta on syytä pitää kiinni. Mutta onko asia oikeasti näin yksiselitteinen? Entä jos joku ilmoittaisi sinulle ilmeenkään värähtämättä ja ilmeisen tosissaan hyväksyvänsä vaikka pedofilian, kuinka moni silloin voisi sanoa kunnioittavansa tätä mielipidettä? Aivan. Ei kukaan. Tästäkin huolimatta meidän pitäisi ilmeisesti kunnioittaa sellaisten ihmisten mielipiteitä, joilla ei ole mitään järkevää perustelua näkemyksilleen. Ajankohtaisin esimerkki tähän liittyen on tasa-arvoiseen avioliittolakiin liittyvä keskustelu.

Eduskunnan lakivaliokunta päätti tänään ottaa kielteisen kannan sukupuolineutraaliin avioliittolakiin. Näin ollen Suomi on ainoa pohjoismaa, jossa tätä lakia ei olla vielä hyväksytty. Lakivaliokunnan puheenjohtaja Anne Holmlund perusteli kielteistä kantaa sillä että esitys oli huonosti valmisteltu. Tätä lausuntoa moni aloitetta puoltava taho on pitänyt kommenttien perusteella paitsi valehteluna, myös suoranaisena vittuiluna. Onhan yleisesti ollut tiedossa miten kauan ja huolella esitystä on valmisteltu. Perussuomalaisten Pentti Oinosen perustelu kielteiselle näkemykselle taas oli lähinnä se että olemassa olevia käytäntöjä ei ole syytä muuttaa. Jos olisimme aina noudattaneet Oinosen logiikkaa, eläisimme edelleen kivikaudella ja poimisimme banaaneja puista pysyäksemme hengissä.

Oma lukunsa ovat vielä he, jotka haluvat kieltää seksuaalivähemmistöiltä oikeuden rakkauteen kaksituhatta vuotta sitten sienipäissään kirjoitetun kirjan takia. Homostelu seis koska Jeesus. Herraamme kristusta kuulemma kiinnostaa ketä esimerkiksi Jani Toivola käy panemassa.  Tieteellinen todistus tälle kuitenkin puuttuu niin kuin puuttuu muillekin Raamatun "ihmeteoille". Yhtenäistä lakialoitteen vastustajille on paitsi järkevien perustelujen puuttuminen, myös se että kaikki aloitteen vastustajat luokittelevat itsensä heteroiksi.  Miksi sitten meidän heteroiden täytyy tätä lakialoitetta vastustaa? Tai eihän me kaikki vastusteta, itseni lisäksi en tunne ketään muutakaan enemmistön edustajaa kuka haluaisi kieltää seksuaalivähemmistöiltä oikeuden naida kenet haluaa. Silti näitä urpoja löytyy aina valtioneuvostoa myöten, jotka milloin minkäkin syyn perusteella haluvat sukupuolineutraalin lakialoitteen torpata. Ja heidän mielipiteitä pitäisi vielä automaattisesti kunnioittaa, kuten hyviin tapoihin ilmeisesti kuuluu. Oikeastaan lähtökohtaisesti pitäisi kunnioittaa vain ihmisen oikeutta valita. Myös mielipiteensä. Kaikki muu kunnioitus täytyy erikseen ansaita.

Kuninkaan puhe

Kulunut viikonloppu oli monelle nuorelle elämän kohokohtia. Merkitsihän se joko valkolakin saamista tai ammattiin valmistumista. Samalla se symbolisoi tietynlaista taitekohtaa elämässä. Yhden vaiheen päättymistä ja jonkin uuden alkua. Alkava kesä on myös jälleen tänä vuonna suosituinta aikaa mennä naimisiin. Rippijuhliakaan unohtamatta. Mikä näitä edellä mainittuja juhlia sitten yhdistää? Ainakin yksi yhteinen nimittäjä on helppo löytää. Se on puhe.

Puhe kuuluu olennaisena osana moniin tärkeisiin juhliin. Valitettavasti vain hyvän puheen pitäminen onnistuu meistä suomalaisista aniharvoilta. Harvassa on ollut ne juhlatilaisuudet, joissa allekirjoittanut on päässyt todistamaan hyvää puhetta. Oli kyse sitten hääparista, ylioppilaasta tai syntymäpäiviään viettävästä juhlakalusta, metsään on mennyt monesti.  Ja aika monessa tilaisuudessa on elämän aikana tullut käytyä. On vaivaannuttavaa nähdä juhlissa jonkun lukevan puhetta suoraan paperista. Samalla myös monesti huomaa, että esiintymistä ei ole valmisteltu ollenkaan. Ei, vaikka sen pitäisi olla itsestäänselvyys. Onhan juhlatilaisuus jollekin todennäköisesti yksi elämän tärkeimpiä hetkiä. Puheen kuuluisi silloin olla juhlan arvokkain hetki. Ei se hetki, jolloin koko juhlaväki vaivaantuneesti boolimaljaa vilkuillen odottaa pääsevänsä huuhtomaan kurkusta alas kokemansa myötähäpeän.

Esiintyminen ei ole suomalaisille kovin luontaista, sanotaan. Voi olla, mutta jos aina mennään tämän tekosyyn taakse niin asia ei varmasti tule muuttumaankaan. On lähtökohtaisesti väärin, jos hyväksytään kuin yleisenä totuutena että me suomalaiset emme ole hyviä esiintyjiä. Ongelma on silloin syvällä kulttuurissamme.

Esiintymistä ja argumentaatiotaitoja painotetaan Suomessa jo peruskouluista lähtien liian vähän. Jos on lusikalla annettu, on vaikea kauhalla vaatia. Tyhjänpäiväisiä rikkaruohoja joutuu pakon sanelemana keräämään biologian tunteja varten keskellä kesää, mutta esiintymään ei tarvitse oppia. Kuitenkin globaalissa maailmassa, ja etenkin business kontekstissa, olemme jatkuvasti tekemissä muiden kulttuurien kanssa. Ja tässä kontekstissa puhe- ja esiintymisvalmiudet korostuvat. Yhdysvalloissa tilanne on luonnollisesti aivan toinen. Esiintymisvalmiuksia painotetaan jo pienestä pitäen ihan eri tavalla. Paperista lukeminen ei tule kuulonkaan. Ei mene sitten aikanaan työelämään siirryttäessä köntsät housuun kun pitäisi esitellä firman osavuosikatsaus yleisön edessä.

Mutta voiko kulttuurimme muuttua tässä suhteessa?  Entä voiko huonosta esiintyjästä tulla myöhemmin hyvä ja itsevarma? Vastaus molempiin lienee kyllä. Pystyihän Colin Firthin elokuvassa Kuninkaan puhe näyttelemä Englannin entinen kuningas Yrjö V:kin selättämään änkytyksensä. Lopulta hänen pitämänsä puhe yhdisti koko kansakunnan keskellä toista maailmansotaa. Helppoa muuttuminen ei kuitenkaan ole. Ei ollut kuninkaallekaan.