Väärin surtu

Se oli kuin mikä tahansa marraskuinen perjantai. Istun raitiovaunussa matkalla töistä kotiin, ja vaihdan pitkästä aikaa kuulumisia ranskalaisen, Lontoossa nykyisin asuvan vaihtarikaverini kanssa. Samalla käy ilmi, että ensimmäistä kertaa yli vuoteen hän on matkalla kotimaahansa Ranskaan ja sen pääkaupunkiin Pariisiin tapaamaan ystäviään ja perhettään. Ja kuten lähes kaikki muutkin, on hän autuaan tietämätön siitä mitä muutaman tunnin päästä tulee tapahtumaan. 

Herätessäni seuraavana aamuna terrori-iskuista huutaviin uutisotsikoihin, ensimmäinen ajatus on ettei niin huono tuuri voi olla että kaverilleni olisi käynyt pahasti. Eihän? Laitan viestiä, joka jää pitkäksi aikaa vaille vastausta. Lopulta useiden tuntien jälkeen tulee huojentava tieto: "Kaikki turvassa". Valitettavasti monelle muulle ei käynyt yhtä hyvin terroristien hyökättyä useisiin kohteisiin yhtä aikaa eri puolilla Pariisia, tehden rakkauden pääkaupungista hetkessä sotatantereen ja monien turistien ja paikallisten rauhallisena alkaneesta viikonlopusta täydellisen helvetin. 

Sen lisäksi että terrori-iskut olivat isku paitsi demokratiaa ja länsimaisia arvoja vastaan, tuntui se muutoinkin hyvin henkilökohtaisella tasolla lähes jokaisen eurooppalaisen elämässä. Monen mieleen hiipikin väistämättä ajatus: Voisiko näin tapahtua myös omassa kotikaupungissa? Lisäksi globaalissa maailmassa, jossa ihmiset matkustelevat entistä enemmän, tunsi moni itseni mukaanlukien vähintään yhden Ranskan kansalaisen. Tämä kaikki muodosti kokonaisuuden, jossa hätä tuli konkreettisesti ihan lähelle, minkä seurauksena monille tuli tarve tehdä jotain osoittaakseen myötätuntoa iskujen uhreja kohtaan. 

Yhteisöpalvelu Facebook lanseeraasi mahdollisuuden maalata oma profiilikuva Ranskan lipun värein solidaarisuuden osoituksena terroritekojen uhreille. Ja koska kaikki eivät voi kuitenkaan konkreettisesti lähteä paikan päälle auttamaan uhreja, tarjosi tämä symbolinen ele jokaiselle mahdollisuuden niin halutessaan olla jollakin tavalla mukana surutyössä. Samalla se kuitenkin näytti tarjoavan jokaiselle oman elämänsä sketsihahmolle mahdollisuuden osoittaa oman moraalisen paremmuutensa ja kertoa miten saa osoittaa surua ja miten taas ei. 

Näiden moraalinvartijoiden mielestä Ranskan terrori-iskujen uhreja ei saa surra, jos ei ole surrut jokaista viime vuosien aikana kuollutta venäläistä vodkaturistia tai keuhkosyöpään kuollutta suomalaista. Kyseisten hörhöjen kaikkein villeimmissä fantasioissa yhdistettiin profiilikuvan maalaaminen Ranskan lipun väreihin jopa muinaiseen Ranskan siirtomaa-aikana harjoittamaan sortoon ja sodankäyntiin. Ikäänkuin iskujen uhreilla olisi asian kanssa paljonkaan tekemistä. Ja jos ei ihan näin radikaalisti ajateltu, niin vähintääkin tekopyhää tuen osoittaminen kuulemma oli. Ihmisiä kun kuolee muutoinkin. Logiikka tämän taustalla on yhtä toimiva kuin keskiverto suomalaisturistin suuntavaisto Tallinnassa baarin jälkeen aamuyöllä. Siitä huolimatta nämä omassa erinomaisudessaan piehtaroivat urpot kokevat oikeudekseen opastaa muita kuinka tällaisissa tilanteissa tulee käyttäytyä.

Leikitäänpä lopuksi vielä ajatusleikki. Entä jos Yhdysvaltain presidentti Barack Obama olisi kieltäytynyt surunvalitteluista? Jenkeissä kun kuolee tuon verran ihmisiä lähes harva se päivä, niin onhan se tekopyhää ja tätä taustaa vasten silkkaa ajan haaskausta. Ontuva vertaus? Ehkä, mutta niin on moraalinvartijoiden logiikkakin.