Elämänkoululaiset antoivat maailmalle jälleen oppitunnin

Vastoin kaikkia odotuksia entisestä tosi-tv-tähdestä Donald Trumpista tuli tänään Yhdysvaltain 45. presidentti, mikä tuntuu järkyttäneen uutisten perusteella koko maailmaa Vladimir Putinia lukuunottamatta. Päällimmäiset kysymykset tuntuvat olevan kaikilla samat: Miten tämä ylipäänsä voi olla mahdollista ja mitä tästä seuraa? Näihin kysymyksiin tuskin kellään on yksiselitteistä vastausta, mutta alkushokin jälkeen iso kuva on alkanut hahmottua monelle.

Ensin Britannia otti vastoin gallupeja hatkat kesällä Euroopan Unionista ja nyt jenkit valitsivat muun maailman mielestä väärän presidentin, joka on narsisti, idiootti ja kaiken lisäksi mulkku naisten ahdistelija. Olennainen kysymys onkin; jos näin on,  mitä tämä kertoo hänen vastaehdokkaastaan Hillary Clintonista ja yleensä koko Yhdysvaltain poliittisesta järjestelmästä? Ei yllätys yllätys juurikaan mitään hyvää. 

Yhdysvalloissa niin kuin myös Euroopassa on jo pitkään vallinnut julkisessa keskustelussa lähes yhden totuuden laki joka kaikkien tulisi ottaa omakseen, ja jonka puolesta eliitti vahvasti liputtaa. Tähän liittyy unelma ainakin monikulttuurisuudesta, federalismista ja yhteisvaluutasta. Ongelma on kuitenkin se, että amerikkalainen ja eurooppalainen eliitti ei ole vaivautunut ottamaan huomioon mitä tietty kansanonsa näistä ihanteista on mieltä. Katkeruus on kasvanut pikku hiljaa ja nyt se sai jo toisen kerran tämän vuoden aikana kanavan purkautua. Yhdysvalloissa on tälläkin hetkellä paljon laittomia siirtolaisia, jotka ovat luoneet pimeät työmarkkinat mikä on aiheuttanut suoranaista vihaa paikallisten keskuudessa. Nämä vaalit ratkaistiin raskaan teollisuuden sydänmailla mistä työpaikat ovat kadonneet, ja missä digitalisaation kelkasta jääneet elämänkoululaiset kookontuivat joukolla äänestämään Trumpia presidentiksi. Kerrankin he kokivat että heillä on valtaa ja sitä he myös totisesti käyttivät. Heitä voi nimitellä idiooteiksi osittain ihan aiheestakin, mutta se ei johda enää mihinkään kun vetelät on jo housussa. Monet eivät edes äänestäneet niinkään Trumpin puolesta vaan Washingtonin korruputoitunutta valtaeliittiä vastaan. Viha ja kauna oli niin suurta että miljoonat amerikkalaiset valitsivat mielummin hypyn tuntemattomaan ulkopoliittisesti kokemattoman presidentin kanssa, kuin jatkamisen vanhaan malliin. Jotain kertoo myös se, että kaikista Trumpin naisiin kohdistuneista solvauksista huolimatta hän sai naisten äänistä 50%, Hillaryn jäädessä 44%. Kaiken lisäksi nöyryytys valtaeliittiä kohtaan oli täydellinen, kun vaalin ratkaisseet äänestäjät tulivat Brexitin tavoin gallupien ulottumattomista. 

Yhdysvaltain vaalitulos ei valitettavasti lähtökohtaisesti lupaa hyvää Suomelle eikä Euroopalle. Trump on ilmoittanut vastustavansa vapaakauppasopimusta ja suhtautunut kielteisesti sotilasliitto NATO:n laajentumiseen. Mikäli vapaakauppasopimus vesittyisi ja Trump hyväksyisi "sielunkumppaninsa" Putinin miehityksen Krimillä, tarkoittaisi se väistämättä liittoutumattoman ja viennistä elävän Suomen ajautumista rähmälleen Venäjän edessä entistä voimakkaammin. Kun tähän lisätään mahdollisuus, että äärioikeistolainen Marine Le Penn voi nousta valtaan Ranskassa ja Saksan liittokansleri Merkel menettää asemansa jollekin populistille, voi vain miettiä mihin tämä kehitys vielä johtaa. Kysymys kuuluukin; palaako nöyryys ja itsetutkistelu Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin ajoissa? Jos palaa, korjausliike lienee vielä mahdollinen. Toinen vaihtoehto on entistä voimakkaampi polarisoituminen, mikä voi pahimmassa tapauksessa ajaa maailman sotilaallisen konfliktin partaalle lähivuosina. Trumpin voittopuhe sentään antoi toivoa. Turha uho miehen puheissa oli laantunut heti kun hyödylliset idiootit olivat hänet virkaan äänestäneet. 

Väärin surtu

Se oli kuin mikä tahansa marraskuinen perjantai. Istun raitiovaunussa matkalla töistä kotiin, ja vaihdan pitkästä aikaa kuulumisia ranskalaisen, Lontoossa nykyisin asuvan vaihtarikaverini kanssa. Samalla käy ilmi, että ensimmäistä kertaa yli vuoteen hän on matkalla kotimaahansa Ranskaan ja sen pääkaupunkiin Pariisiin tapaamaan ystäviään ja perhettään. Ja kuten lähes kaikki muutkin, on hän autuaan tietämätön siitä mitä muutaman tunnin päästä tulee tapahtumaan. 

Herätessäni seuraavana aamuna terrori-iskuista huutaviin uutisotsikoihin, ensimmäinen ajatus on ettei niin huono tuuri voi olla että kaverilleni olisi käynyt pahasti. Eihän? Laitan viestiä, joka jää pitkäksi aikaa vaille vastausta. Lopulta useiden tuntien jälkeen tulee huojentava tieto: "Kaikki turvassa". Valitettavasti monelle muulle ei käynyt yhtä hyvin terroristien hyökättyä useisiin kohteisiin yhtä aikaa eri puolilla Pariisia, tehden rakkauden pääkaupungista hetkessä sotatantereen ja monien turistien ja paikallisten rauhallisena alkaneesta viikonlopusta täydellisen helvetin. 

Sen lisäksi että terrori-iskut olivat isku paitsi demokratiaa ja länsimaisia arvoja vastaan, tuntui se muutoinkin hyvin henkilökohtaisella tasolla lähes jokaisen eurooppalaisen elämässä. Monen mieleen hiipikin väistämättä ajatus: Voisiko näin tapahtua myös omassa kotikaupungissa? Lisäksi globaalissa maailmassa, jossa ihmiset matkustelevat entistä enemmän, tunsi moni itseni mukaanlukien vähintään yhden Ranskan kansalaisen. Tämä kaikki muodosti kokonaisuuden, jossa hätä tuli konkreettisesti ihan lähelle, minkä seurauksena monille tuli tarve tehdä jotain osoittaakseen myötätuntoa iskujen uhreja kohtaan. 

Yhteisöpalvelu Facebook lanseeraasi mahdollisuuden maalata oma profiilikuva Ranskan lipun värein solidaarisuuden osoituksena terroritekojen uhreille. Ja koska kaikki eivät voi kuitenkaan konkreettisesti lähteä paikan päälle auttamaan uhreja, tarjosi tämä symbolinen ele jokaiselle mahdollisuuden niin halutessaan olla jollakin tavalla mukana surutyössä. Samalla se kuitenkin näytti tarjoavan jokaiselle oman elämänsä sketsihahmolle mahdollisuuden osoittaa oman moraalisen paremmuutensa ja kertoa miten saa osoittaa surua ja miten taas ei. 

Näiden moraalinvartijoiden mielestä Ranskan terrori-iskujen uhreja ei saa surra, jos ei ole surrut jokaista viime vuosien aikana kuollutta venäläistä vodkaturistia tai keuhkosyöpään kuollutta suomalaista. Kyseisten hörhöjen kaikkein villeimmissä fantasioissa yhdistettiin profiilikuvan maalaaminen Ranskan lipun väreihin jopa muinaiseen Ranskan siirtomaa-aikana harjoittamaan sortoon ja sodankäyntiin. Ikäänkuin iskujen uhreilla olisi asian kanssa paljonkaan tekemistä. Ja jos ei ihan näin radikaalisti ajateltu, niin vähintääkin tekopyhää tuen osoittaminen kuulemma oli. Ihmisiä kun kuolee muutoinkin. Logiikka tämän taustalla on yhtä toimiva kuin keskiverto suomalaisturistin suuntavaisto Tallinnassa baarin jälkeen aamuyöllä. Siitä huolimatta nämä omassa erinomaisudessaan piehtaroivat urpot kokevat oikeudekseen opastaa muita kuinka tällaisissa tilanteissa tulee käyttäytyä.

Leikitäänpä lopuksi vielä ajatusleikki. Entä jos Yhdysvaltain presidentti Barack Obama olisi kieltäytynyt surunvalitteluista? Jenkeissä kun kuolee tuon verran ihmisiä lähes harva se päivä, niin onhan se tekopyhää ja tätä taustaa vasten silkkaa ajan haaskausta. Ontuva vertaus? Ehkä, mutta niin on moraalinvartijoiden logiikkakin. 

 

Suomi- järkyttyneiden ihmisten luvattu maa

Isänmaa on pilalla. Hyvinvointivaltio ajetaan alas ja opiskelijat tulevat kuolemaan nälkään.Valot kiinni ja hyvää yötä Suomi. Edellä tiivistettynä koko eilisen hallitusohjelman julkistamisen jälkeinen uutisanti.  Ennen vaaleja oli tiedossa että Suomella on tulevalla hallituskaudella tiedossa kipeitä leikkauksia ja isoja rakennemuutoksia, mutta kun leikkauslistat eilen iskettiin pöytään, peppukipeys yllätti silti kaikki. Jokainen halusi vuoronperään pukea itselleen martttyyrin viitan ja julistaa järkytystään.

Some raivon perusteella kaikilta muilta saa toki leikata kunhan ei omalle kohdalle osu. Tämähän on sitä aitoa solidaarisuutta parhaimmillaan, vai olisiko sittenkin oikeudenmukaista ajatella että vaikeina aikoina kaikki joutuvat tinkimään?  Pahimmasta rektaalikipeydestä tuntuivat kärsivän korkeakouluopiskelijat, jotka saarnasivat tuomionpäivän sanomaa tavalla josta Päivi Räsänenkin olisi ollut kateellinen. Osansa saivat myös politiikkojen ennen vaaleja antamat katteettomat lupaukset, mikä on jollain tavalla oikeutettua, mutta kuinka paljon opiskelijoilta tosiasiassa tullaan leikkaamaan?

Eniten opiskelijajärjestöjä tuntuivat närästävän opintotukeen kohdistuvat leikkaukset. Kaikessa järkytyksen kiimassa unohtui kuitenkin mistä todella on kyse. Opintotuen leikkaus tehdään pääosin siten, että sen vuosittainen inflaatiokorotus jätetään tekemättä vuosina 2016-2020. Opintotuen ollessa ennakonpidätyksen jälkeen n. 454,34€, on leikkausvaikutus neljän vuoden aikana per kuukausi huikeat 51 senttiä per opiskelija. Tässä laskelmassa on käytetty pohjana vuosien 2011-2015 elinkustannusindeksin kehitystä. Loput säästöt tehdään pienistä puroista todennäköisesti jonkin verran tukikuukausia vähentämällä, mikä taas on perusteltua koska Suomi tarvitsee nuoria töihin entistä nopeammin.

Tulevaisuudessa kuitenkin mahdollistetaan myös entistä paremmin kesäopiskelu avaamalla kolmas lukukausi, mikä edistää opintoja varsinkin jos kesätöitä ei löydy. Opintoja tullaan pitkällä aikavälillä joustavoittamaan myös digitalisaation kautta mikä mahdollistaa helpommin työnteon ja opiskelun yhdistämisen. Ja ennen kuin joku äidin oma mustikkasuu kiirehtii huomauttamaan työssäkäynnin ja opiskelun yhdistämisen olevan liian rankkaa, on siihen olemassa yksinkertainen ratkaisu. Halpakorkoinen opintolaina. Jos taas velan ottaminen tuntuu liian suurelta vaihtoehtoiskustannukselta siihen nähden, että korkeakoulututkinto tulee tarjoaaman tulevaisuudessa paremman elintason, on syytä ihmetellä miten näin heikolla abstraktiokyvyllä varustettu opiskelija voi selviytyä korkeakouluopinnoistaan?

Mutta ketä kiinnostaa faktat tai edes jonkinlainen halu hahmottaa kokonaiskuva? Ilmeisesti vain harvoja jos ketään. Pääasia tuntuu olevan oman järkytyksen esiintuominen ja populistinen irtopisteiden kalastelu. Aamun Huomenta Suomessa koko oppositio huusi järkytystään, mutta kukaan ei tuonut esille omia ratkaisuvaihtoehtojaan. Tosin eipä heiltä sitä vaivauduttu edes kysymään. Yleinen väite oli kuinka köyhiltä kuten opiskelijoilta leikataan, mutta rikkaat eivät osallistu talkoisiin. Tämäkään ei paikkaansa, nimenomaan pienituloisten verotusta kevennetään, mutta hyvä- ja suurituloisten marginaaliveroastetta nostetaan edelleen. Ja mitä solidaarisuutta olisi se, että suuren budjetin opetusministeriö ei joutuisi vaikeassa tilanteessa leikkausten kohteeksi?

Verkkokauppa syö kaikki muut kaupan muodot jouluun mennessä

"Myyminen on helppoa, kysyt mitä asiakas haluaa ja lupaat tehdä vielä enemmän kuin mitä pyydetään", naulasi Anssi Vanjoki reseptin huikeisiin myyntilukuihin joskus aikoinaan. Paradoksaalisesti tässä tuntuu olevan suomalaisen verkkokauppa busineksen ongelma tällä hetkellä. Luvataan vähän ja toteutetaan vielä vähemmän. Suomalaisyrityksiltä on päässyt unohtumaan, että jos ei synny erinomaisia asiakaskokemuksia, ei synny kauppaakaan. Ei edes verkossa. Suomalaiskuluttajien uskollisuus kotimaisia vaihtoehtoja kohtaan onkin samaa tasoa kuin keskiverto turistin uskollisuus puolisolle lapin ruskaretkellä.

Kuvitellaanpa hetki seuraavaa tilannetta. Olet löytänyt haluamasi tuotteen suomalaisyrityksen X verkkokaupasta, ja vertailtuasi sitä muiden vastaavien palveluntarjoajien ja tuotteiden kanssa olet päätynyt myönteiseen ostopäätökseen. Jos kaikki menee hyvin pääset maksutapahtumaan asti ilman ärräpäitä, mutta sitten tilttaa. Ensin tilttaa järjestelmä, sitten sinä. Kuulostaako tutulta? Sitä se valitettavan monelle onkin. Vielä pahempi on tilanne, jossa olet päässyt valitsemaan tuotteen tilanteessa missä saatavuus näyttää yhtä tai kahta kappaletta. Astellessasi mymälään aikanaan tuotetta noutamaan saat kuulla, että järjestelmässä olikin ollut virhe ja tuotteet ovat jo loppuneet. Seuraava erä saapuu 2-3 kk päästä. Varsinkin jos kuvattu tilanne sattuu joulun alla ja kyse on vielä pienen lapsen joululahjasta, saattaa tunne asiakkaalla olla samanlainen kuin liito-oravalla hakkuu aukealla. Ohuesti harmittaa.

Tekesin vuonna 2012 ilmestynyt tutkimus suomalaiskuluttajien verkkokauppa käyttäytymisestä osoittaa hyvän asiakaspalvelun olevan asiakkaiden mielestä tärkein tekijä ostopäätöstä tehtäessä. Kuulostaa itsestäänselvyydeltä. Sitä se onkin, tai ainakin pitäisi olla. Silti edes kohtuulliseen asiakaspalvelutasoon päästään suomalaisyritysten osalta vain aniharvoin. Ei siis ihme että suomalaisten verkossa tapahtuva ostokäyttätyminen laahaa tutkimusten mukaan muita pohjoismaita jäljessä. Verkkokauppa on kuitenkin tulevaisuutta tai paremminkin nykypäivää, joten asian korjaaminen olisi vähintäänkin suotavaa. Tarjoankin ratkaisuksi Stubbista poiketen kaksi pointtia. 

Suurin puute suomalaisyritysten verkkokaupassa on koko ostoprosessin kankeus. Koska sosiaalisen median rooli on kiistatta korostunut, asiakas haluaa tietoa tuotteista muualtakin kuin palveluntarjoajan omilta nettisivuilta. Siksi on käsittämätöntä että sosiaalista mediaa ei oteta mukaan osaksi verkkokauppaa entistä voimakkaammin. Joka kerta varatessani hotellin ulkomailta painotan aina muiden käyttäjien antamia arvioita, varsinkin jos otanta on laaja eli kohdetta on arvioitu paljon. Tässä sosiaalinen media auttaa huomattavasti ja ulkomaiset toimijat ovat sen suomalaisia paremmin ymmärtäneet. Sosiaalinen media osana verkkokauppaa on käyttäjäystävällistä toimintaa ja luo luottamusta asiakkaan suuntaan. Jokainen myyntityötä joskus tehnyt tietää että luottamus on kaupankäynnin tärkein edellytys. Ihminen ostaa siltä kenestä pitää ja johon luottaa. Myös verkossa. Luottamusta ei myöskään ole omiaan herättämään maksutapahtumajärjestelmän alituinen tökkiminen ja yrityksen sisäisten toiminnaohjausjärjestelmien olematon integrointi osaksi verkkokauppaa. Lopputuloksena on turhan usein tilanne jossa asiakas hermostuu maksuvaiheessa, tai viimeistään noutaessaan ostamaansa tuotetta kivijalkamyymälästä jossa sitä ei lopulta olekaan. Raha on vaihtanut omistajaa mutta tuote ei. Ei ihme että suomalaiset antavat rahansa kotimaisten vaihtoehtojen sijaan mielummin Amazonille, tai muille globaaleille toimijoille. Muutos parempaan vaatisi koko ostoprosessin parantamista alusta loppuun.

Toinen pointti liittyy erinomaisiin asiakaskokemuksiin. Kun asiakas saa hyvää tai loistavaa palvelua, on vaikeaa olla ostamatta. Jotta ei kuulostaisi limaiselta myyntipuheelta, konkretisoidaan hieman. Ostokäyttäytymisen siirtyminen entistä enemmän verkkoon ei vähennä fyysisen asiakaspalvelun tarvetta. Päinvastoin. Mikään ei lujita asiakkaan sitoutumista yritykseen vahvemmin kuin kivijalkamyymälässä saatu loistava asiakaspalvelu. Kun tähän yhdistetään ostamisen helppous verkossa,   on asiakkaan sydän valloitettu nopeammin kuin superalko suomalaisten toimesta Tallinnassa. Tulevaisuudessa tulevatkin menestymään ne yritykset jotka tarjoavat erinomaisia asiakaskokemuksia paitsi verkossa myös livenä. 

Jos asiakkaan ostoprosessia verkossa ja asiakaspalvelun laatua kautta linjan parannetaan, menee verkkokaupan kasvu katosta läpi ja syö muut kaupan muodot. Viimeistään jouluna. 

"Kepu" pettää aina

Puhuttaessa Yhdysvaltain entisestä presidentistä Ronald Reaganista, nousee aika ajoin esille käsite nimeltä "Reagan- ilmiö". Tällä viitataan karismaattisena pidetyn Reaganin kykyyn kääntää vakuuttavalla esiintymisellään edukseen häneen kohdistuneet kiusallisetkin asiat. Suomessa vastaavasta suosiosta tuntuu tällä hetkellä nauttivan Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä. Mitä tahansa mies horisee, Suomen kansa uskoo ja luottaa. Kuin aikoinaan Kekkoseen.

Sipilän ympärille syntynyt ilmiö on sikäli erikoinen, että miestä on vaikea hyvällä tahdollakaan pitää millään tavalla karismaattisena. Päinvastoin. Suomalaisiin ilmeisesti vetoaa kuitenkin kuivan harmaa insinööri, jonka kanssa keskustelu on yhtä mielenkiintoista kuin katselisi maalin kuivumista seinään. Mies ei ainakaan näkyvästi yritä olla muita parempi. Ja se ilmeisesti on tärkeintä. Harmaus henkii ihmisten mielissä kuitenkin luotettevuutta peittäen alleen puheiden onttouden ja substanssiosaamisen puutteen. Sipilän takana työskentelevä brändityöryhmä onkin tehnyt loistavaa työtä rakentaessaan tästä harmaavarpusesta suomalaisten silmissä uskottavan pääministerikandidaatin.

Sipilän kipparoima Keskusta näyttää lähtevän tuleviin vaaleihin kärkiteemoinaan paluu suomettumisen aikaan ja valtiovetoiseen kasvuun. Ja oikeastaan, ne ovat melkein yksi ja sama asia. Molemmat keinot ovat kuitenkin ajat sitten huonoksi todettuja, ja varsinkin usko valtiovetoiseen kasvuun täysin vailla taloustieteellistä pohjaa. Tästä huolimatta Sipilä haluaa perustaa 3-5 miljardin suuruisen valtiovetoisen kasvurahaston, joka tekee käytännössä veronmaksajista riskisijoittajia. Keskustan ja Sipilän mallissa valtio sijoittaisi varovaisesetikin ajatellen useita satoja miljoonia per vuosi suomalaisyrityksiin jotka eivät pärjää markkinaehtoisesti. Sillä jos pärjäisivät, nämä yritykset saisivat rahoituksensa normaalisti finanssisektorilta.

 Kysymys kuuluukin miksi veronmaksajien pitäisi tukea omasta palkkapussistaan huonosti menestyviä suomalaisyrityksiä? Ainuttakaan järkevää syytä tähän on vaikea keksiä. Myös viimeaikainen kotimainen tutkimus (Etla 2013, TEM 2013, Libera 2014) osoittaa, ettei valtio ole muita toimijoita parempi valitsemaan mihin kohteisiin kannattaa sijoittaa.  Suomen pääomasijoitusmarkkinoiden vuosittaisen sijoitusvolyymin ollessa noin 500 miljoonaa euroa, vääristäisi Sipilän kasvurahasto markkinoita oleellisesti. Itseasiassa kyseinen rahasto olisi iso askel kohti aitoa sosialismia. Sitäkö todella halutaan? Koko valtiokapitalismin irvikuva on tällä hetkellä Viking Line, joka nauttii yrityksistä eniten valtion myöntämiä yritystukia. Ilman tukia olisi kyseisessä yrityksessä laitettu lappu luukulle jo ajat sitten. Sipilä ilmeisesti haluaa kuitenkin jatkossa entisestään lisätä tukea suomalaisten Viroon suuntautuvalle viinarallille. 

Kun rahoitusmarkkinat Suomessa vapautettiin ulkomaiselle pääomalle vuonna 1986, alkoi maamme siirtyä hiljalleen kohti aitoa markkinataloutta. Nykyään lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin pääomamarkkinat ovat globaalimpia kuin koskaan. Yksikään yritys joka pystyy uskottavasti osoittamaan liiketoimintansa kannattavuuden ei tarvitse tuekseen valtiovetoista kasvurahastoa. Rahoituksen saaminen ei siis ole ongelma, toisin kuin Sipilä väittää. "Vaalienvälissä" tv- tentissä Sipilä kuitenkin vetosi "gappeihin" joihin markkinaehtoiset rahoitusmekanismit eivät yllä. Tällä hän pyrki perustelemaan kasvurahaston tärkeyttä. Tarkemmin hän ei kuitenkaan kantaansa selittänyt, puhumattakaan että olisi esittänyt tutkimustuloksia väitteidensä tueksi. Eikä haastattelija myöskään osannut tai uskaltanut vaatia perusteluja Sipilän näkemykselle. "Suomen Reagan" pääsi taas kuin koira veräjästä. 

Toivoa silti ehkä vielä on. Keskustanuorten puheenjohtaja Teppo Säkkinen näyttää emopuolueen puheenjohtajaa paremmin ymmärtävän markkinatalouden realiteetteja. Uusi Suomi verkkolehden blogissaan elokuussa 2011 Säkkinen kirjoittaa mm. seuraavaa: "Valtiovetoinen kasvu oli mahdollista, sillä elettiin varsin suljetussa sääntelytaloudessa." Lainaus liittyy Säkkisen tekstiin, jossa hän analysoi Suomen sodanjälkeisen kasvun syitä. Muita syitä kasvulle hän löytää myös mm. idänkaupan kehittymisestä. Olennainen ero nykypäivään on kuitenkin se, että Suomi on nykyään aidosti osa globaalia maailmaa eikä eristäytynyt reunavaltio niin kuin muutama vuosikymmen sitten. Muitakin kauppakumppaneita on siis tarjolla kuin Venäjä. Säkkinen voisikin käydä kertomassa Sipilälle talouden realiteeteista.  

Keskustan strategia Suomen uudelle nousulle näyttää olevan sekä taloudellinen että henkinen suomettuminen. Tämän strategian huipennuksena saatamme ensi kevään vaalien jälkeen nähdä hallituksessa Sipilän lisäksi vanhat tutut politrukit Mauri Pekkarisen, Paavo Väyrysen ja Kremlin "käsikassaraksi" haukutun Paula Lehtomäen. Ainakin jos gallupeja on uskominen, tämä skenaario on varsin todennäköinen. Mielenkiinnolla voimme jäädä odottelemaan miten Paavo Väyrynen kertoo bilateraalikaupan mahdollisuuksista Venäjä suhteiden parantamiseksi ja taloustilanteen korjaamiseksi muun "kolmikon" nyökytellessä tyytyväisenä vieressä. On mahdoton nähdä Suomen nousevan suosta "kepun" konsteilla ja valtion laajalla interventiolla markkinoille. Valtion tulisi keskittyä huolehtimaan yhteiskuntamme heikompiosaisista, valvoa sopimusoikeuden toteutumista, purkaa turhaa sääntelyä ja luoda yrityksille edellytyksiä toimia kilpailukykyisesti. Valtio ei sen sijaan voi luoda kasvua. Kasvun luovat yritykset ja ihmiset niiden takana.

Yhdysvaltain entisen presidentin John F. Kennedyn kuuluisassa virkaanastujaispuheessaan vuonna 1961 jokaiselle maan kansalaiselle osoitettu haaste: "Älä kysy mitä maasi voi tehdä puolestasi, vaan kysy mitä sinä voit tehdä maasi puolesta" olisi Suomessakin oikea lähtökohta uuden nousun rakentamiselle valtiokapitalismin sijaan.  

Ylistys suomalaiselle koulujärjestelmälle

Vuosi oli 2007. Istuin yhdellä ensimmäisistä luennoistani kauppakorkeakoulussa. Nuorena ja naiivina tunsin olevani etuoikeutettu kuuluessani siihen 15% joukkoon jotka olivat päässeet sisään haluamaansa opinahjoon. Sitten luennoitsija kääntää esiin uuden powerpoint sliden. Kyseisessä slidessa näkyi nyt jo edesmenneen Apple johtaja Steve Jobsin kuva. Pian kuulen miten on "lähestulkoon häpeällistä" että mies joka on kouluja käymätön "high school drop out", on onnistunut perustamaan yhden maailman suurimmista yrityksistä. Samalla kun luennoitsija paljasti oman tyhmyytensä, alkoi viimeistään tässä vaiheessa oma käsitykseni suomalaisesta koulujärjestelmästä murentua. Lopullisesti.

Business Insider- lehti uutisoi taannoin miten it- jätti Intel aikoo investoida satoja tuhansia dollareita vasta 13- vuotiaan amerikkalaisnuorukaisen startup- yritykseen. Ei tarvitse olla kauppakorkeasta valmistunut "businessnero", kun tajuaa että tämä ei olisi ikinä mahdollista Suomessa. Olisihan se kauheinta mahdollista eriarvoistumista jos joku tekisi tuossa iässä omalla innovaatiollaan rahaa. Siinä rytäkässähän olisi saattanut jäädä kauppakorkeakoulut käymättä, ja monta "tärkeää" peruskoulussa ulkoa opeteltavaa vuosilukua oppimatta. Olisihan tämä innovaatio myös tuottanut verotulojen muodossa rahaa yhteiskuntamme heikompiosaisille. Sehän se vasta kamalaa olisi. Eli ei kun mars mars takaisin pulpettiin haaveilemasta. 

Jokin aika sitten Facebookissa taas jaettiin runsaasti kirjoitusta jossa puolustettiin "koodarilapsen" oikeutta toteuttaa itseään. Kyseisen tekstin kirjoittaja ihmetteli miksi koodaamisesta kiinnostunut teini nähdään automaattisesti ongelmatapauksena ja sosiaalisena erakkona, sen sijaan että tuettaisiin hänen intohimoaan ja pyrkimyksiään luoda jotain uutta. Tässä tullaankin olennaisen kysymyksen äärelle, kuka lopulta määrittelee sen mikä on normaalia ja mikä ei? Joukkuelajien harrastaminen nähdään automaattisesti sosiaalisia taitoja opettavana. Koodaaminen sen sijaan nähdään yksilölle lähestulkoon haitallisena eikä sen ilmeisesti katsota tuovan yhteiskunnalle mitään lisäarvoa. Supercellin "pojat" saattaisivat tosin olla aiheesta hiukan toista mieltä. Ei mutta hetkinen. Anteeksi. Sitähän ei opeteta peruskoulussa, eikä lukiossakaan, joten siinä täytyy olla jotain väärää. Ilkka Paananen, vika on siis sinussa. Väärin menestytty. Ja vaikka siitä omasta "koodarilapsesta" ei tulisikaan uutta Steve Jobsia tai Ilkka Paanasta, niin hän ainakin takuulla elää onnellisemman elämän toteuttaessaan omaa intohimoaan, sen sijaan että eläisi järjestelmän toiveiden mukaan. Näyttää kuitenkin siltä, että maamme hyvinvoinnin ja kilpailukyvyn turvaamiseksi on kuitenkin tärkeämpää istua opettelemassa ulkoa Suomen järviä tai kerätä metsästä keskellä kesää kasveja todellisuudesta vieraantuneen biologian opettajan väittäessä sitä hyödylliseksi. 

Ulkoa opetteleminen ei millään muotoa edusta älykkyyttä. Kysykää vaikka kasvatustieteen professori Kari Uusikylältä. Siitä huolimatta ulkoa oppiminen on edelleen maamme peruskoulujärjestelmän keskeisin arvo. Ja jos joku tässä vaiheessa haluaa puolustaa järjestelmää vetoamalla Pisa- tutkimuksiin, niin kehoitan työntämään pään syvälle perseeseen. Suomi on menestynyt Pisa- tutkimuksissa tasan kahdesta syystä. Kyseiset tutkimukset mittaavat juuri sitä mitä meillä kouluissa opetetaan: Ulkoa opetetun tiedon oksentamista paperille. Toinen syy on taas poliittisesti epäkorrekti. Meillä on nimittäin maahanmuuttajia vähemmän kuin monissa muissa maissa. De factohan on, että oppiminen hidastuu aina mikäli opetuskieli ei ole oma äidinkieli. 

Nykyinen koulujärjestelmämme on muinaisjäänne teollisen vallankumouksen ajoilta jolloin kaivattiin yksinkertaisia ihmisiä liukuhihnojen ääreen tekemään yksinkertaisia asioita. 2010- luvun maailma vaatii kovin erilaista osaamista. Silti koulujärjestelmä nojaa edelleen samoihin perusarvoihin kuin silloin. Tovottavasti kukaan ei vakavissaan väitä mantran "koulussa opiskellaan elämää ei koulua varten" pitävän tällä hetkellä paikkansa. Näinhän sen pitäisi olla, mutta jos väite pitäisi paikkansa niin miksi koulumme ovat sitten täynnä huonosti motivoituneita oppilaita? Miksi talous sakkaa ja uusia ratkaisuja tilanteen korjaamiseksi ei synny? Entä missä ovat uudet innovaatiot jotka nostavat talouden uuteen kasvuun? Miksi yliopistomme eivät ole maailman huippua ja tuota merkittäviä tieteellisiä julkaisuja? Jos järjestelmämme olisi oikeasti hyvä niin edellä mainittuja ongelmia ei olisi. Tasoryhmiin siirtyminen peruskouluissa olisi jo pelkästään yksi merkittävä askel eteenpäin koko järjestelmämme korjaamisessa. Se hyödyttäisi sekä lahjakkaita ja motivoituneita, että myös niitä joilla on oppimisvaikeuksia. Sehän ei kuitenkaan olisi tasa-arvoinen järjestelmä. Ja taas joku suuttuisi. 

Intialainen kasvatustutkija Sugata Mitra teki vuonna 1999 kokeen josta Suomen koulujärjestelmästä vastaavat tahot eivät todennäköisesti ole kuulleetkaan. Intialaisessa slummissa asuvat lapset oppivat käyttämään Mitran sinne viemää tietokonetta kahdessa viikossa ilman valvontaa, ohjeita, opetusta ja sääntöjä. Ainoastaan opiskelemalla sen käyttöä itsenäisesti. Mitran koe sai alkunsa tuiki tavallisesta havainnosta. Lapsi oppii luonnostaan parhaiten kokeilemalla asioita itse. 

Miksi me emme voi kasvattaa lapsia ja nuoria kokeilemaan asioita itsenäisesti ja soveltamaan hankittua tietoa käytäntöön? Haastamaan auktoriteetteja? Väittelemään ja esiintymään? Kysymään ja kyseenalaistamaan? Toimimaan yhteistyössä muiden kanssa? Listaa voisi jatka loputtomiin. Valitettavasti asiat kuitenkin muuttuvat hitaasti. Jos ollenkaan. Sillä tärkeintä tuntuu olevan säilyttää kaikessa konsensus. Meille suomalaisille niin rakas sana. Mitään ei saa kyseenalaistaa, ettei vaan joku jossain pahoita mieltään. Tarjoaahan kaikkivoipa hyvinvointivaltiomme meille ennalta päätetyn tien kehdosta peruskoulun ja "8-16 työn" kautta hautaan. Muistat vaan pitää turpasi kiinni ja uskot mitä opettajat koulussa, ja poliitikot Arkadianmäellä sanovat. Teet niin kuin on järjestelmän kannalta paras. Menet sen kivan naapurintytön tai pojan kanssa naimisiin vaikkei se olisikaan elämäsi rakkaus, hankit pari lasta ja farmari Volvon. Maksat tunnollisesti verosi. Ja sitten viimeistään kolmikymppisenä huokaat syvään ja mietit mikä tässä meni pieleen. 

Yhden totuuden maa

Joku viisas on todennut älyn olevan uteliaisuutta. Kyky katsoa asioita laajemmin kuin vain omasta näkökulmastaan korreloikin hyvin vahvasti ihmisen älykkyyden kanssa. Silti yhden totuuden Suomessa eriävä mielipide torpataan julkisessa keskustelussa yleensä samantien. Analyyttisyys ja perustellut vastaukset nähdään selittelynä. Jos kertoo kannattavansa julkisen sektorin pienentämistä, saa vähintään fasistin leiman. Yritä siinä sitten käydä järkevää debattia. Milloin budjettikurin lisääminen ja valtion holtittoman velanoton vähentäminen alkoi toimia suorana synonyyminä huutolaisyhteiskunnalle? Ja eniten äänessä ovat tietysti ne jotka tietävät vähiten, tai pahempaa, eivät välitä tietää enempää. Kun järkevät argumentit loppuvat kesken, mennään ad hominem tasolle. Katainen kuulemma ajoi Suomen konkurssiin. Ihan yksin. Ja Stubb vaan twiittailee.

On jotenkin ymmärrettävää, jos teatteritaustan omaavalla näyttelijällä ei ole uskottavia "työkaluja" osallistua talouskeskusteluun, ja hän sen seurauksena tulee lausuneeksi jotain älytöntä. Mutta kyse ei näytä olevan vain siitä. Yhden totuuden logiikka näyttää olevan vallalla laajemminkin. Usein vaalien alla kuuleekin sanottavan: "Kannattaa äänestää sellaista ehdokasta joka ajaa juuri sinun etuja".  Tämä on myös monesti vanhemman väen ohje nuorisolle heidän tullessa äänestysikään. Äkkiseltäänhän tämä kuulostaa toimivalta logiikalta, kukapa ei omista eduista välittäisi. Kokonaan toinen kysymys esimerkiksi on, miten oikeudenmukaista on se että meidän kaikkien verorahoista kerätään kollektiivinen potti ansiosidonnaista työttömyysturvaa varten, vaikka siitä hyötyvät vain työttömyyskassan jäsenet? Tai se, että 20,4% suomalaisista maksaa 94% valtion saamista tuloveroista? Tästäkin huolimatta lisäprogression vastustaminen koetaan automaattisesti hyvinvointivaltion tuhoamisena.

 Jostain syystä kokonaisuuden hahmottaminen korvataan monesti olkinukkeilulla ja "helpoilla totuuksilla". Monille rahoitusmarkkinoilla esiintyvät johdannaiset tuntuvat edustavan keinottelun välinettä eikä mahdollisuutta suojautua valuuttariskeiltä. Finanssikriisin taas ajatellaan johtuvan markkinatalouden ongelmista. Ja taas menee pieleen. Finanssikriisi johtui holtittomasta velkaantumisesta sekä valtioiden, pankkien kuin kotitalouksienkin osalta. Maastrichtin vakavaraisuussopimusta- ja velkojen yhteisvastuullistamisen kieltävää No bailout- sääntöä rikottiin mennen tullen ja palatessa. Tämä taas on politiikan eikä markkinatalouden ongelma.

Oikeastaan vaarallisinta yhden totuuden logiikka on juuri taloudessa, sillä talous- ja markinat vaikuttavat meihin kaikkiin. Halusimme sitä tai emme. Siksi talouden- ja markkinoiden logiikan edes jonkinasteinen ymmärtäminen olisi suotavaa. Voidaankin perustellusti kysyä, miksi taloutta ei opeteta Suomessa erillisenä oppiaineena jo peruskouluista lähtien? Jäisi näin todennäköisesti monta aivopierua kuulematta, ja samalla monta turhaa pikavippiäkin ottamatta. Ja ehkä meillä sitten olisi enemmän kuin vain yksi totuus. Tosin tuntuu, että PISA- tutkimusten vankina oleva koululaitos ei näe tarvetta uudistua. Nykyinen "totuus" ilmeisesti riittää.