Ylistys suomalaiselle koulujärjestelmälle

Vuosi oli 2007. Istuin yhdellä ensimmäisistä luennoistani kauppakorkeakoulussa. Nuorena ja naiivina tunsin olevani etuoikeutettu kuuluessani siihen 15% joukkoon jotka olivat päässeet sisään haluamaansa opinahjoon. Sitten luennoitsija kääntää esiin uuden powerpoint sliden. Kyseisessä slidessa näkyi nyt jo edesmenneen Apple johtaja Steve Jobsin kuva. Pian kuulen miten on "lähestulkoon häpeällistä" että mies joka on kouluja käymätön "high school drop out", on onnistunut perustamaan yhden maailman suurimmista yrityksistä. Samalla kun luennoitsija paljasti oman tyhmyytensä, alkoi viimeistään tässä vaiheessa oma käsitykseni suomalaisesta koulujärjestelmästä murentua. Lopullisesti.

Business Insider- lehti uutisoi taannoin miten it- jätti Intel aikoo investoida satoja tuhansia dollareita vasta 13- vuotiaan amerikkalaisnuorukaisen startup- yritykseen. Ei tarvitse olla kauppakorkeasta valmistunut "businessnero", kun tajuaa että tämä ei olisi ikinä mahdollista Suomessa. Olisihan se kauheinta mahdollista eriarvoistumista jos joku tekisi tuossa iässä omalla innovaatiollaan rahaa. Siinä rytäkässähän olisi saattanut jäädä kauppakorkeakoulut käymättä, ja monta "tärkeää" peruskoulussa ulkoa opeteltavaa vuosilukua oppimatta. Olisihan tämä innovaatio myös tuottanut verotulojen muodossa rahaa yhteiskuntamme heikompiosaisille. Sehän se vasta kamalaa olisi. Eli ei kun mars mars takaisin pulpettiin haaveilemasta. 

Jokin aika sitten Facebookissa taas jaettiin runsaasti kirjoitusta jossa puolustettiin "koodarilapsen" oikeutta toteuttaa itseään. Kyseisen tekstin kirjoittaja ihmetteli miksi koodaamisesta kiinnostunut teini nähdään automaattisesti ongelmatapauksena ja sosiaalisena erakkona, sen sijaan että tuettaisiin hänen intohimoaan ja pyrkimyksiään luoda jotain uutta. Tässä tullaankin olennaisen kysymyksen äärelle, kuka lopulta määrittelee sen mikä on normaalia ja mikä ei? Joukkuelajien harrastaminen nähdään automaattisesti sosiaalisia taitoja opettavana. Koodaaminen sen sijaan nähdään yksilölle lähestulkoon haitallisena eikä sen ilmeisesti katsota tuovan yhteiskunnalle mitään lisäarvoa. Supercellin "pojat" saattaisivat tosin olla aiheesta hiukan toista mieltä. Ei mutta hetkinen. Anteeksi. Sitähän ei opeteta peruskoulussa, eikä lukiossakaan, joten siinä täytyy olla jotain väärää. Ilkka Paananen, vika on siis sinussa. Väärin menestytty. Ja vaikka siitä omasta "koodarilapsesta" ei tulisikaan uutta Steve Jobsia tai Ilkka Paanasta, niin hän ainakin takuulla elää onnellisemman elämän toteuttaessaan omaa intohimoaan, sen sijaan että eläisi järjestelmän toiveiden mukaan. Näyttää kuitenkin siltä, että maamme hyvinvoinnin ja kilpailukyvyn turvaamiseksi on kuitenkin tärkeämpää istua opettelemassa ulkoa Suomen järviä tai kerätä metsästä keskellä kesää kasveja todellisuudesta vieraantuneen biologian opettajan väittäessä sitä hyödylliseksi. 

Ulkoa opetteleminen ei millään muotoa edusta älykkyyttä. Kysykää vaikka kasvatustieteen professori Kari Uusikylältä. Siitä huolimatta ulkoa oppiminen on edelleen maamme peruskoulujärjestelmän keskeisin arvo. Ja jos joku tässä vaiheessa haluaa puolustaa järjestelmää vetoamalla Pisa- tutkimuksiin, niin kehoitan työntämään pään syvälle perseeseen. Suomi on menestynyt Pisa- tutkimuksissa tasan kahdesta syystä. Kyseiset tutkimukset mittaavat juuri sitä mitä meillä kouluissa opetetaan: Ulkoa opetetun tiedon oksentamista paperille. Toinen syy on taas poliittisesti epäkorrekti. Meillä on nimittäin maahanmuuttajia vähemmän kuin monissa muissa maissa. De factohan on, että oppiminen hidastuu aina mikäli opetuskieli ei ole oma äidinkieli. 

Nykyinen koulujärjestelmämme on muinaisjäänne teollisen vallankumouksen ajoilta jolloin kaivattiin yksinkertaisia ihmisiä liukuhihnojen ääreen tekemään yksinkertaisia asioita. 2010- luvun maailma vaatii kovin erilaista osaamista. Silti koulujärjestelmä nojaa edelleen samoihin perusarvoihin kuin silloin. Tovottavasti kukaan ei vakavissaan väitä mantran "koulussa opiskellaan elämää ei koulua varten" pitävän tällä hetkellä paikkansa. Näinhän sen pitäisi olla, mutta jos väite pitäisi paikkansa niin miksi koulumme ovat sitten täynnä huonosti motivoituneita oppilaita? Miksi talous sakkaa ja uusia ratkaisuja tilanteen korjaamiseksi ei synny? Entä missä ovat uudet innovaatiot jotka nostavat talouden uuteen kasvuun? Miksi yliopistomme eivät ole maailman huippua ja tuota merkittäviä tieteellisiä julkaisuja? Jos järjestelmämme olisi oikeasti hyvä niin edellä mainittuja ongelmia ei olisi. Tasoryhmiin siirtyminen peruskouluissa olisi jo pelkästään yksi merkittävä askel eteenpäin koko järjestelmämme korjaamisessa. Se hyödyttäisi sekä lahjakkaita ja motivoituneita, että myös niitä joilla on oppimisvaikeuksia. Sehän ei kuitenkaan olisi tasa-arvoinen järjestelmä. Ja taas joku suuttuisi. 

Intialainen kasvatustutkija Sugata Mitra teki vuonna 1999 kokeen josta Suomen koulujärjestelmästä vastaavat tahot eivät todennäköisesti ole kuulleetkaan. Intialaisessa slummissa asuvat lapset oppivat käyttämään Mitran sinne viemää tietokonetta kahdessa viikossa ilman valvontaa, ohjeita, opetusta ja sääntöjä. Ainoastaan opiskelemalla sen käyttöä itsenäisesti. Mitran koe sai alkunsa tuiki tavallisesta havainnosta. Lapsi oppii luonnostaan parhaiten kokeilemalla asioita itse. 

Miksi me emme voi kasvattaa lapsia ja nuoria kokeilemaan asioita itsenäisesti ja soveltamaan hankittua tietoa käytäntöön? Haastamaan auktoriteetteja? Väittelemään ja esiintymään? Kysymään ja kyseenalaistamaan? Toimimaan yhteistyössä muiden kanssa? Listaa voisi jatka loputtomiin. Valitettavasti asiat kuitenkin muuttuvat hitaasti. Jos ollenkaan. Sillä tärkeintä tuntuu olevan säilyttää kaikessa konsensus. Meille suomalaisille niin rakas sana. Mitään ei saa kyseenalaistaa, ettei vaan joku jossain pahoita mieltään. Tarjoaahan kaikkivoipa hyvinvointivaltiomme meille ennalta päätetyn tien kehdosta peruskoulun ja "8-16 työn" kautta hautaan. Muistat vaan pitää turpasi kiinni ja uskot mitä opettajat koulussa, ja poliitikot Arkadianmäellä sanovat. Teet niin kuin on järjestelmän kannalta paras. Menet sen kivan naapurintytön tai pojan kanssa naimisiin vaikkei se olisikaan elämäsi rakkaus, hankit pari lasta ja farmari Volvon. Maksat tunnollisesti verosi. Ja sitten viimeistään kolmikymppisenä huokaat syvään ja mietit mikä tässä meni pieleen. 

Yhden totuuden maa

Joku viisas on todennut älyn olevan uteliaisuutta. Kyky katsoa asioita laajemmin kuin vain omasta näkökulmastaan korreloikin hyvin vahvasti ihmisen älykkyyden kanssa. Silti yhden totuuden Suomessa eriävä mielipide torpataan julkisessa keskustelussa yleensä samantien. Analyyttisyys ja perustellut vastaukset nähdään selittelynä. Jos kertoo kannattavansa julkisen sektorin pienentämistä, saa vähintään fasistin leiman. Yritä siinä sitten käydä järkevää debattia. Milloin budjettikurin lisääminen ja valtion holtittoman velanoton vähentäminen alkoi toimia suorana synonyyminä huutolaisyhteiskunnalle? Ja eniten äänessä ovat tietysti ne jotka tietävät vähiten, tai pahempaa, eivät välitä tietää enempää. Kun järkevät argumentit loppuvat kesken, mennään ad hominem tasolle. Katainen kuulemma ajoi Suomen konkurssiin. Ihan yksin. Ja Stubb vaan twiittailee.

On jotenkin ymmärrettävää, jos teatteritaustan omaavalla näyttelijällä ei ole uskottavia "työkaluja" osallistua talouskeskusteluun, ja hän sen seurauksena tulee lausuneeksi jotain älytöntä. Mutta kyse ei näytä olevan vain siitä. Yhden totuuden logiikka näyttää olevan vallalla laajemminkin. Usein vaalien alla kuuleekin sanottavan: "Kannattaa äänestää sellaista ehdokasta joka ajaa juuri sinun etuja".  Tämä on myös monesti vanhemman väen ohje nuorisolle heidän tullessa äänestysikään. Äkkiseltäänhän tämä kuulostaa toimivalta logiikalta, kukapa ei omista eduista välittäisi. Kokonaan toinen kysymys esimerkiksi on, miten oikeudenmukaista on se että meidän kaikkien verorahoista kerätään kollektiivinen potti ansiosidonnaista työttömyysturvaa varten, vaikka siitä hyötyvät vain työttömyyskassan jäsenet? Tai se, että 20,4% suomalaisista maksaa 94% valtion saamista tuloveroista? Tästäkin huolimatta lisäprogression vastustaminen koetaan automaattisesti hyvinvointivaltion tuhoamisena.

 Jostain syystä kokonaisuuden hahmottaminen korvataan monesti olkinukkeilulla ja "helpoilla totuuksilla". Monille rahoitusmarkkinoilla esiintyvät johdannaiset tuntuvat edustavan keinottelun välinettä eikä mahdollisuutta suojautua valuuttariskeiltä. Finanssikriisin taas ajatellaan johtuvan markkinatalouden ongelmista. Ja taas menee pieleen. Finanssikriisi johtui holtittomasta velkaantumisesta sekä valtioiden, pankkien kuin kotitalouksienkin osalta. Maastrichtin vakavaraisuussopimusta- ja velkojen yhteisvastuullistamisen kieltävää No bailout- sääntöä rikottiin mennen tullen ja palatessa. Tämä taas on politiikan eikä markkinatalouden ongelma.

Oikeastaan vaarallisinta yhden totuuden logiikka on juuri taloudessa, sillä talous- ja markinat vaikuttavat meihin kaikkiin. Halusimme sitä tai emme. Siksi talouden- ja markkinoiden logiikan edes jonkinasteinen ymmärtäminen olisi suotavaa. Voidaankin perustellusti kysyä, miksi taloutta ei opeteta Suomessa erillisenä oppiaineena jo peruskouluista lähtien? Jäisi näin todennäköisesti monta aivopierua kuulematta, ja samalla monta turhaa pikavippiäkin ottamatta. Ja ehkä meillä sitten olisi enemmän kuin vain yksi totuus. Tosin tuntuu, että PISA- tutkimusten vankina oleva koululaitos ei näe tarvetta uudistua. Nykyinen "totuus" ilmeisesti riittää.

Hyvinvointivaltion pummit

Suomessa kaikki hyvä lähtee valtiosta. Valtion virkamiehet osaavat arvioida markkinavoimia paremmin yksityisten ihmisten tarpeet ja kulutuksen ylläpitäen samalla myös kohtuullista verotusta joka kannustaa yrittäjyyteen ja työntekoon. Kunnianhimoisten ihmisten pinnistellessä kohti parempaa tulotasoa, myös veropohja kasvaa. Tämä tarkoittaa että verotuloja on enemmän käytettävissä myös kaikkein heikoimmassa asemassa olevien auttamiseen. Tästä osoituksena valtio myös kykeni verorahoilla rahoittamaan elintärkeän lastensairaalan. Ei kun hetkinen. Sitten heräsin.

Madventures ja Docventures- sarjoista tuttu kaksikko Riku Rantala ja Tuomas Milonoff ovat perustaneet  "Hyvinvointivaltion kummit" nimeä kantavan hankkeen. "Veronkiertoon ja kikkailuun" omien sanojensa mukaan kyllästyneiden Rikun ja "Tunnan" organisoiman hankkeen ideana näyttää olevan kerätä lisää rahaa yli äyräiden jo muutenkin paisuneen hyvinvointivaltiomme tarpeisiin. Koska valtio heidän mukaansa tietää yksilöä paremmin, mikä on hyvästä ja mikä ei. Riku Rantala yrittikin ensi töikseen viedä säkillisen ylimääräistä rahaansa verotoimistoon auttaakseen valtiota, tässä kuitenkaan lopulta onnistumatta. Käteinen ei kelvannut, mutta lopulta löytyi sentään tilinumero jonne Rantala voi rahat myöhemmin lahjoittaa. Tätä performanssia varten paikalle oli tilattu Helsingin Sanomien toimittajakin Rantalan jalomielisyyttä todistamaan. Kun on nähnyt hankkeen kotisivut ja lukenut Hesarin uutisen aiheesta, tulee väistämättä ensimmäisenä mieleen että kyseessä on parodia. Sen verran absurdilta koko touhu näyttää, hankkeen julistaessa valtion ilosanomaa tavalla josta Neuvostoliiton propagandakoneistokin olisi kateellinen. Kampanjan takana olevien henkilöiden taustat tuntien kyse ei kuitenkaan ole vitsistä. Kyseessä voisi tietysti olla myös lähestyvän Docventuresin toisen tuotantokauden markkinointikampanja, ja ehkä osittain näin onkin, mutta viime kädessä hankkeen takana olevat henkilöt ovat tosissaan. Tämä onkin kaikkein huolestuttavinta.  

Riku ja "Tunna" ovat saaneet matkailuohjelmiensa avulla kulttimaineen. Maine kantaa etenkin nuorison keskuudessa niin hyvin, että kampanjan populistinen propaganda uppoaa kuin veitsi voihin. Hankkeen suurin ongelma on, että sen takana oleva logiikka ontuu. Lastensairaalahanke ei ole hyvä koska se toteutettiin hyväntekeväisyysvaroin eikä verorahoilla. Tällä logiikallahan ei ole kenenkään yksilön järkevää tehdä mitään yhteiskuntamme hyvinvoinnin eteen. Odotetaan vain valtion tulevan hätiin. Rantala olisi voinut antaa rahat suoraan apua eniten tarvitseville, sen sijaan hän päätti luovuttaa ne byrokratian rattaisiin. Vähän sama kuin jos darraa poteva soittaisi lääkäriin sen sijaan että hakisi itse buranaa. Toisin sanoen, jos luotat enemmän itseesi ja omaan kykyysi tehdä päätöksiä kuin valtion, siinä on selvä ristiriita. Kukaan tosin ei ole vielä onnistunut argumentoimaan uskottavasti, miksi valtion työntekijät olisivat fiksumpia kuin yksityisen sektorin?

Me kaikki varmasti sorrumme joskus helppoihin totuuksiin. Maalaisjärki voittaa helposti analyyttisyyden ja logiikan. "Hyvinvointivaltion kummit"- kampanja edustaa kuitenkin niin läpeensä populistista ja absurdia toimintaa että sen tekijöiden puolesta hävettää. Koko surkeuden kruunaa kampanjan mainoksessa esiintyvän Riku Rantalan paita jossa lukee: "GimmeYaWallet." On ainakin tekijöidensä näköinen kampanja. 

Lampaita oomme kaikki

Viime viikolla uutisaiheeksi nousi tapaus, jossa kouluterveydenhoitaja ja koulun opettaja kieltäytyivät antamasta hätäpistosta tarpeen vaatiessa diabetestä sairastavalle lapselle. Tämä on kuulemma yhteiskunnan tehtävä. Tai vanhempien. Tai ylipäänsä jonkun muun. Tärkeintä ilmeisesti on, että ei itse tarvitse tehdä asian eteen yhtään mitään. Edes hätätilanteessa. Miten tämä on mahdollista? Missä vaiheessa lähimmäisistä välittäminen on voitu ulkoistaa yhteiskunnan tehtäväksi?

AKT pysäytti kesäkuussa Suomen satamat lakkoilullaan. Työnseisauksen syynä oli liiton pääluottamusmiehen saama uhkaus. Uhkauksen kohde ei kuitenkaan kyennyt kertomaan uhkauksen sisällöstä tarkemmin. Lopulta paljastui ettei kyseessä oikeastaan ollut uhkaus. Mielensäpahoittaja ehti kuitenkin aiheuttaa Suomen teollisuudelle noin 10 miljoonan euron tappiot. Valitettavasti tätä ei voida ilmeisesti vähentää hänen palkastaan. Miksi yhden ihmisen sekoilun annetaan aiheuttaa näin paljon ongelmia? Eikä ollut ensimmäinen kerta. Ilmeisesti olemme valmiita hyväksymään tämänkaltaisen menettelyn, koska se saa jatkua. Vuodesta toiseen. Mitä väliä, jos kilpailukykymme rapautuu ja työpaikat häviävät, pääasia että AKT voi näyttää että sille ei vittuilla.

Pääministeri Alexander Stubb taas on joutunut viime aikoina merkillisten hyökkaysten kohteeksi. Keskustan Sirkka-Liisa Anttilan mukaan Stubbin triathlon harrastus vie liikaa aikaa hänen työltään. Tärkeämpääkin tekemistä kuulemma olisi. Jokainen säännöllisesti liikuntaa harrastava tietää kuinka paljon lisäenergiaa se tuottaa. Veikkaan että Sirkka-Liisa Anttilallekin tekisi hyvää harrastaa enemmän liikuntaa, juoksisi järki sen jälkeen todennäköisesti paremmin. Uusin kohu saatiin, kun pääministerin kerrottiin antaneen puoluetoverilleen pukeutumisneuvoja tekstiviestillä. Tämäkin vie kuulemma liikaa aikaa hänen työltään. Yhden tekstarin lähettäminen tuskin Stubbilta kauaa vie, mutta ilmeisesti sekin on kuitenkin liikaa. Milloin me aloimmekaan kokea oikeudeksemme puuttua siihen miten muut elävät elämäänsä?

Jos näkee kadulla ihmisen joka tekee kuolemaa, on jokaisen velvollisuus auttaa. Tähän velvoittaa laki. Mutta jos terveydenhoitaja ei halua hätätilanteessa auttaa diabetestä sairastavaa lasta, on se ilmeisesti jotenkin hyväksyttävämpää. Jokainen talouden perusasioita edes auttavasti tunteva tietää, että ilman työtä ei synny verotuloja joilla rahoittaa yhteistä hyvinvointia. Tämä on fakta. Silti katsomme jatkuvasti läpi sormien kuinka työntekoa maassamme vaikeutetaan ja jopa estetään. Sen sijaan meillä on varaa puuttua muiden harrastuksiin ja tapoihin. Meillä on oikeus kertoa muille miten heidän pitää elää, mutta kaiken muun vastuun haluamme antaa yhteiskunnan hoidettavaksi. Tai ylipäänsä jonkun muun. Jonkun toisen. Tärkeintä näköjään on, että ei itse tarvitse kantaa vastuuta mistään.

Milloin meistä tuli lampaita?

Elämää suurempi peli

Sen vuoksi on koettu iloa, surua, naurua ja itkua. Sen vuoksi on riidelty, ja jopa tapeltu ja sodittu. Ja ei, kyse ei ole uskonnoista eikä politiikasta. Kyse on jostain tärkeämmästä. Jalkapallosta.

Kun vuoden 2014 jalkapallon maailmanmestaruuskisat huipentuvat tänä iltana Rio de Janeiron Maracana stadionilla pelattavaan loppuotteluun, ei ole perusteetonta väittää että takana on jopa kaikkien aikojen kisat. Takana on monta toinen toistaan huikeampaa ottelua. Futisfaneille kautta maailman on tarjoiltu koko tunteiden skaala kuluneen kuukauden aikana. Tappeluita ei onneksi olla nähty, ainakaan kovin montaa, sodasta nyt puhumattakaan. Ja päättyy illan finaali miten tahansa, sotaa Saksan ja Argentiinan välillä ei varmasti tulla näkemään.  

Kun Saksan ja Brasilian välinen välieräottelu oli päättynyt tiistaina Saksan murskavoittoon, alkoi sosiaalisessa mediassa levitä eräs kuva.  Kuva, joka kertoo enemmän kuin ne kuuluisat tuhat sanaa. Katkeran tappion kokenut, itkun ja järkytyksen sekainen vanhahko brasilialainen herrasmies ojentaa kuvassa nuorelle saksalaistytölle voittopokaalinsa. Pokaali ei tietysti ole aito, mutta symboliikkaa kuvaan liittyy sitäkin enemmän. Se kertoo kaiken olennaisen urheilukulttuurista. Vaikka murskatappio jätti varmasti ikuiset arvet miehen sieluun, oli hän silti valmis antamaan jotain itsestään. Juuri tähän hetkeen kiteytyy koko urheilun ja ennen kaikkea futiksen hienous. Se tarjoaa tunteita. Tunteita, joita oikeastaan mikään muu ei pysty tarjoamaan.

Kunnioitus on aina kaksisuuntainen tie

Meidät opetetaan lähtökohtaisesti kunnioittamaan toisten ihmisten mielipiteitä vaikka se ei vastaisikaan omaa näkemystämme. Tätä pidetään ikäänkuin hyveenä, josta on syytä pitää kiinni. Mutta onko asia oikeasti näin yksiselitteinen? Entä jos joku ilmoittaisi sinulle ilmeenkään värähtämättä ja ilmeisen tosissaan hyväksyvänsä vaikka pedofilian, kuinka moni silloin voisi sanoa kunnioittavansa tätä mielipidettä? Aivan. Ei kukaan. Tästäkin huolimatta meidän pitäisi ilmeisesti kunnioittaa sellaisten ihmisten mielipiteitä, joilla ei ole mitään järkevää perustelua näkemyksilleen. Ajankohtaisin esimerkki tähän liittyen on tasa-arvoiseen avioliittolakiin liittyvä keskustelu.

Eduskunnan lakivaliokunta päätti tänään ottaa kielteisen kannan sukupuolineutraaliin avioliittolakiin. Näin ollen Suomi on ainoa pohjoismaa, jossa tätä lakia ei olla vielä hyväksytty. Lakivaliokunnan puheenjohtaja Anne Holmlund perusteli kielteistä kantaa sillä että esitys oli huonosti valmisteltu. Tätä lausuntoa moni aloitetta puoltava taho on pitänyt kommenttien perusteella paitsi valehteluna, myös suoranaisena vittuiluna. Onhan yleisesti ollut tiedossa miten kauan ja huolella esitystä on valmisteltu. Perussuomalaisten Pentti Oinosen perustelu kielteiselle näkemykselle taas oli lähinnä se että olemassa olevia käytäntöjä ei ole syytä muuttaa. Jos olisimme aina noudattaneet Oinosen logiikkaa, eläisimme edelleen kivikaudella ja poimisimme banaaneja puista pysyäksemme hengissä.

Oma lukunsa ovat vielä he, jotka haluvat kieltää seksuaalivähemmistöiltä oikeuden rakkauteen kaksituhatta vuotta sitten sienipäissään kirjoitetun kirjan takia. Homostelu seis koska Jeesus. Herraamme kristusta kuulemma kiinnostaa ketä esimerkiksi Jani Toivola käy panemassa.  Tieteellinen todistus tälle kuitenkin puuttuu niin kuin puuttuu muillekin Raamatun "ihmeteoille". Yhtenäistä lakialoitteen vastustajille on paitsi järkevien perustelujen puuttuminen, myös se että kaikki aloitteen vastustajat luokittelevat itsensä heteroiksi.  Miksi sitten meidän heteroiden täytyy tätä lakialoitetta vastustaa? Tai eihän me kaikki vastusteta, itseni lisäksi en tunne ketään muutakaan enemmistön edustajaa kuka haluaisi kieltää seksuaalivähemmistöiltä oikeuden naida kenet haluaa. Silti näitä urpoja löytyy aina valtioneuvostoa myöten, jotka milloin minkäkin syyn perusteella haluvat sukupuolineutraalin lakialoitteen torpata. Ja heidän mielipiteitä pitäisi vielä automaattisesti kunnioittaa, kuten hyviin tapoihin ilmeisesti kuuluu. Oikeastaan lähtökohtaisesti pitäisi kunnioittaa vain ihmisen oikeutta valita. Myös mielipiteensä. Kaikki muu kunnioitus täytyy erikseen ansaita.

Kuninkaan puhe

Kulunut viikonloppu oli monelle nuorelle elämän kohokohtia. Merkitsihän se joko valkolakin saamista tai ammattiin valmistumista. Samalla se symbolisoi tietynlaista taitekohtaa elämässä. Yhden vaiheen päättymistä ja jonkin uuden alkua. Alkava kesä on myös jälleen tänä vuonna suosituinta aikaa mennä naimisiin. Rippijuhliakaan unohtamatta. Mikä näitä edellä mainittuja juhlia sitten yhdistää? Ainakin yksi yhteinen nimittäjä on helppo löytää. Se on puhe.

Puhe kuuluu olennaisena osana moniin tärkeisiin juhliin. Valitettavasti vain hyvän puheen pitäminen onnistuu meistä suomalaisista aniharvoilta. Harvassa on ollut ne juhlatilaisuudet, joissa allekirjoittanut on päässyt todistamaan hyvää puhetta. Oli kyse sitten hääparista, ylioppilaasta tai syntymäpäiviään viettävästä juhlakalusta, metsään on mennyt monesti.  Ja aika monessa tilaisuudessa on elämän aikana tullut käytyä. On vaivaannuttavaa nähdä juhlissa jonkun lukevan puhetta suoraan paperista. Samalla myös monesti huomaa, että esiintymistä ei ole valmisteltu ollenkaan. Ei, vaikka sen pitäisi olla itsestäänselvyys. Onhan juhlatilaisuus jollekin todennäköisesti yksi elämän tärkeimpiä hetkiä. Puheen kuuluisi silloin olla juhlan arvokkain hetki. Ei se hetki, jolloin koko juhlaväki vaivaantuneesti boolimaljaa vilkuillen odottaa pääsevänsä huuhtomaan kurkusta alas kokemansa myötähäpeän.

Esiintyminen ei ole suomalaisille kovin luontaista, sanotaan. Voi olla, mutta jos aina mennään tämän tekosyyn taakse niin asia ei varmasti tule muuttumaankaan. On lähtökohtaisesti väärin, jos hyväksytään kuin yleisenä totuutena että me suomalaiset emme ole hyviä esiintyjiä. Ongelma on silloin syvällä kulttuurissamme.

Esiintymistä ja argumentaatiotaitoja painotetaan Suomessa jo peruskouluista lähtien liian vähän. Jos on lusikalla annettu, on vaikea kauhalla vaatia. Tyhjänpäiväisiä rikkaruohoja joutuu pakon sanelemana keräämään biologian tunteja varten keskellä kesää, mutta esiintymään ei tarvitse oppia. Kuitenkin globaalissa maailmassa, ja etenkin business kontekstissa, olemme jatkuvasti tekemissä muiden kulttuurien kanssa. Ja tässä kontekstissa puhe- ja esiintymisvalmiudet korostuvat. Yhdysvalloissa tilanne on luonnollisesti aivan toinen. Esiintymisvalmiuksia painotetaan jo pienestä pitäen ihan eri tavalla. Paperista lukeminen ei tule kuulonkaan. Ei mene sitten aikanaan työelämään siirryttäessä köntsät housuun kun pitäisi esitellä firman osavuosikatsaus yleisön edessä.

Mutta voiko kulttuurimme muuttua tässä suhteessa?  Entä voiko huonosta esiintyjästä tulla myöhemmin hyvä ja itsevarma? Vastaus molempiin lienee kyllä. Pystyihän Colin Firthin elokuvassa Kuninkaan puhe näyttelemä Englannin entinen kuningas Yrjö V:kin selättämään änkytyksensä. Lopulta hänen pitämänsä puhe yhdisti koko kansakunnan keskellä toista maailmansotaa. Helppoa muuttuminen ei kuitenkaan ole. Ei ollut kuninkaallekaan.