"Kepu" pettää aina

Puhuttaessa Yhdysvaltain entisestä presidentistä Ronald Reaganista, nousee aika ajoin esille käsite nimeltä "Reagan- ilmiö". Tällä viitataan karismaattisena pidetyn Reaganin kykyyn kääntää vakuuttavalla esiintymisellään edukseen häneen kohdistuneet kiusallisetkin asiat. Suomessa vastaavasta suosiosta tuntuu tällä hetkellä nauttivan Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä. Mitä tahansa mies horisee, Suomen kansa uskoo ja luottaa. Kuin aikoinaan Kekkoseen.

Sipilän ympärille syntynyt ilmiö on sikäli erikoinen, että miestä on vaikea hyvällä tahdollakaan pitää millään tavalla karismaattisena. Päinvastoin. Suomalaisiin ilmeisesti vetoaa kuitenkin kuivan harmaa insinööri, jonka kanssa keskustelu on yhtä mielenkiintoista kuin katselisi maalin kuivumista seinään. Mies ei ainakaan näkyvästi yritä olla muita parempi. Ja se ilmeisesti on tärkeintä. Harmaus henkii ihmisten mielissä kuitenkin luotettevuutta peittäen alleen puheiden onttouden ja substanssiosaamisen puutteen. Sipilän takana työskentelevä brändityöryhmä onkin tehnyt loistavaa työtä rakentaessaan tästä harmaavarpusesta suomalaisten silmissä uskottavan pääministerikandidaatin.

Sipilän kipparoima Keskusta näyttää lähtevän tuleviin vaaleihin kärkiteemoinaan paluu suomettumisen aikaan ja valtiovetoiseen kasvuun. Ja oikeastaan, ne ovat melkein yksi ja sama asia. Molemmat keinot ovat kuitenkin ajat sitten huonoksi todettuja, ja varsinkin usko valtiovetoiseen kasvuun täysin vailla taloustieteellistä pohjaa. Tästä huolimatta Sipilä haluaa perustaa 3-5 miljardin suuruisen valtiovetoisen kasvurahaston, joka tekee käytännössä veronmaksajista riskisijoittajia. Keskustan ja Sipilän mallissa valtio sijoittaisi varovaisesetikin ajatellen useita satoja miljoonia per vuosi suomalaisyrityksiin jotka eivät pärjää markkinaehtoisesti. Sillä jos pärjäisivät, nämä yritykset saisivat rahoituksensa normaalisti finanssisektorilta.

 Kysymys kuuluukin miksi veronmaksajien pitäisi tukea omasta palkkapussistaan huonosti menestyviä suomalaisyrityksiä? Ainuttakaan järkevää syytä tähän on vaikea keksiä. Myös viimeaikainen kotimainen tutkimus (Etla 2013, TEM 2013, Libera 2014) osoittaa, ettei valtio ole muita toimijoita parempi valitsemaan mihin kohteisiin kannattaa sijoittaa.  Suomen pääomasijoitusmarkkinoiden vuosittaisen sijoitusvolyymin ollessa noin 500 miljoonaa euroa, vääristäisi Sipilän kasvurahasto markkinoita oleellisesti. Itseasiassa kyseinen rahasto olisi iso askel kohti aitoa sosialismia. Sitäkö todella halutaan? Koko valtiokapitalismin irvikuva on tällä hetkellä Viking Line, joka nauttii yrityksistä eniten valtion myöntämiä yritystukia. Ilman tukia olisi kyseisessä yrityksessä laitettu lappu luukulle jo ajat sitten. Sipilä ilmeisesti haluaa kuitenkin jatkossa entisestään lisätä tukea suomalaisten Viroon suuntautuvalle viinarallille. 

Kun rahoitusmarkkinat Suomessa vapautettiin ulkomaiselle pääomalle vuonna 1986, alkoi maamme siirtyä hiljalleen kohti aitoa markkinataloutta. Nykyään lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin pääomamarkkinat ovat globaalimpia kuin koskaan. Yksikään yritys joka pystyy uskottavasti osoittamaan liiketoimintansa kannattavuuden ei tarvitse tuekseen valtiovetoista kasvurahastoa. Rahoituksen saaminen ei siis ole ongelma, toisin kuin Sipilä väittää. "Vaalienvälissä" tv- tentissä Sipilä kuitenkin vetosi "gappeihin" joihin markkinaehtoiset rahoitusmekanismit eivät yllä. Tällä hän pyrki perustelemaan kasvurahaston tärkeyttä. Tarkemmin hän ei kuitenkaan kantaansa selittänyt, puhumattakaan että olisi esittänyt tutkimustuloksia väitteidensä tueksi. Eikä haastattelija myöskään osannut tai uskaltanut vaatia perusteluja Sipilän näkemykselle. "Suomen Reagan" pääsi taas kuin koira veräjästä. 

Toivoa silti ehkä vielä on. Keskustanuorten puheenjohtaja Teppo Säkkinen näyttää emopuolueen puheenjohtajaa paremmin ymmärtävän markkinatalouden realiteetteja. Uusi Suomi verkkolehden blogissaan elokuussa 2011 Säkkinen kirjoittaa mm. seuraavaa: "Valtiovetoinen kasvu oli mahdollista, sillä elettiin varsin suljetussa sääntelytaloudessa." Lainaus liittyy Säkkisen tekstiin, jossa hän analysoi Suomen sodanjälkeisen kasvun syitä. Muita syitä kasvulle hän löytää myös mm. idänkaupan kehittymisestä. Olennainen ero nykypäivään on kuitenkin se, että Suomi on nykyään aidosti osa globaalia maailmaa eikä eristäytynyt reunavaltio niin kuin muutama vuosikymmen sitten. Muitakin kauppakumppaneita on siis tarjolla kuin Venäjä. Säkkinen voisikin käydä kertomassa Sipilälle talouden realiteeteista.  

Keskustan strategia Suomen uudelle nousulle näyttää olevan sekä taloudellinen että henkinen suomettuminen. Tämän strategian huipennuksena saatamme ensi kevään vaalien jälkeen nähdä hallituksessa Sipilän lisäksi vanhat tutut politrukit Mauri Pekkarisen, Paavo Väyrysen ja Kremlin "käsikassaraksi" haukutun Paula Lehtomäen. Ainakin jos gallupeja on uskominen, tämä skenaario on varsin todennäköinen. Mielenkiinnolla voimme jäädä odottelemaan miten Paavo Väyrynen kertoo bilateraalikaupan mahdollisuuksista Venäjä suhteiden parantamiseksi ja taloustilanteen korjaamiseksi muun "kolmikon" nyökytellessä tyytyväisenä vieressä. On mahdoton nähdä Suomen nousevan suosta "kepun" konsteilla ja valtion laajalla interventiolla markkinoille. Valtion tulisi keskittyä huolehtimaan yhteiskuntamme heikompiosaisista, valvoa sopimusoikeuden toteutumista, purkaa turhaa sääntelyä ja luoda yrityksille edellytyksiä toimia kilpailukykyisesti. Valtio ei sen sijaan voi luoda kasvua. Kasvun luovat yritykset ja ihmiset niiden takana.

Yhdysvaltain entisen presidentin John F. Kennedyn kuuluisassa virkaanastujaispuheessaan vuonna 1961 jokaiselle maan kansalaiselle osoitettu haaste: "Älä kysy mitä maasi voi tehdä puolestasi, vaan kysy mitä sinä voit tehdä maasi puolesta" olisi Suomessakin oikea lähtökohta uuden nousun rakentamiselle valtiokapitalismin sijaan.  

Ylistys suomalaiselle koulujärjestelmälle

Vuosi oli 2007. Istuin yhdellä ensimmäisistä luennoistani kauppakorkeakoulussa. Nuorena ja naiivina tunsin olevani etuoikeutettu kuuluessani siihen 15% joukkoon jotka olivat päässeet sisään haluamaansa opinahjoon. Sitten luennoitsija kääntää esiin uuden powerpoint sliden. Kyseisessä slidessa näkyi nyt jo edesmenneen Apple johtaja Steve Jobsin kuva. Pian kuulen miten on "lähestulkoon häpeällistä" että mies joka on kouluja käymätön "high school drop out", on onnistunut perustamaan yhden maailman suurimmista yrityksistä. Samalla kun luennoitsija paljasti oman tyhmyytensä, alkoi viimeistään tässä vaiheessa oma käsitykseni suomalaisesta koulujärjestelmästä murentua. Lopullisesti.

Business Insider- lehti uutisoi taannoin miten it- jätti Intel aikoo investoida satoja tuhansia dollareita vasta 13- vuotiaan amerikkalaisnuorukaisen startup- yritykseen. Ei tarvitse olla kauppakorkeasta valmistunut "businessnero", kun tajuaa että tämä ei olisi ikinä mahdollista Suomessa. Olisihan se kauheinta mahdollista eriarvoistumista jos joku tekisi tuossa iässä omalla innovaatiollaan rahaa. Siinä rytäkässähän olisi saattanut jäädä kauppakorkeakoulut käymättä, ja monta "tärkeää" peruskoulussa ulkoa opeteltavaa vuosilukua oppimatta. Olisihan tämä innovaatio myös tuottanut verotulojen muodossa rahaa yhteiskuntamme heikompiosaisille. Sehän se vasta kamalaa olisi. Eli ei kun mars mars takaisin pulpettiin haaveilemasta. 

Jokin aika sitten Facebookissa taas jaettiin runsaasti kirjoitusta jossa puolustettiin "koodarilapsen" oikeutta toteuttaa itseään. Kyseisen tekstin kirjoittaja ihmetteli miksi koodaamisesta kiinnostunut teini nähdään automaattisesti ongelmatapauksena ja sosiaalisena erakkona, sen sijaan että tuettaisiin hänen intohimoaan ja pyrkimyksiään luoda jotain uutta. Tässä tullaankin olennaisen kysymyksen äärelle, kuka lopulta määrittelee sen mikä on normaalia ja mikä ei? Joukkuelajien harrastaminen nähdään automaattisesti sosiaalisia taitoja opettavana. Koodaaminen sen sijaan nähdään yksilölle lähestulkoon haitallisena eikä sen ilmeisesti katsota tuovan yhteiskunnalle mitään lisäarvoa. Supercellin "pojat" saattaisivat tosin olla aiheesta hiukan toista mieltä. Ei mutta hetkinen. Anteeksi. Sitähän ei opeteta peruskoulussa, eikä lukiossakaan, joten siinä täytyy olla jotain väärää. Ilkka Paananen, vika on siis sinussa. Väärin menestytty. Ja vaikka siitä omasta "koodarilapsesta" ei tulisikaan uutta Steve Jobsia tai Ilkka Paanasta, niin hän ainakin takuulla elää onnellisemman elämän toteuttaessaan omaa intohimoaan, sen sijaan että eläisi järjestelmän toiveiden mukaan. Näyttää kuitenkin siltä, että maamme hyvinvoinnin ja kilpailukyvyn turvaamiseksi on kuitenkin tärkeämpää istua opettelemassa ulkoa Suomen järviä tai kerätä metsästä keskellä kesää kasveja todellisuudesta vieraantuneen biologian opettajan väittäessä sitä hyödylliseksi. 

Ulkoa opetteleminen ei millään muotoa edusta älykkyyttä. Kysykää vaikka kasvatustieteen professori Kari Uusikylältä. Siitä huolimatta ulkoa oppiminen on edelleen maamme peruskoulujärjestelmän keskeisin arvo. Ja jos joku tässä vaiheessa haluaa puolustaa järjestelmää vetoamalla Pisa- tutkimuksiin, niin kehoitan työntämään pään syvälle perseeseen. Suomi on menestynyt Pisa- tutkimuksissa tasan kahdesta syystä. Kyseiset tutkimukset mittaavat juuri sitä mitä meillä kouluissa opetetaan: Ulkoa opetetun tiedon oksentamista paperille. Toinen syy on taas poliittisesti epäkorrekti. Meillä on nimittäin maahanmuuttajia vähemmän kuin monissa muissa maissa. De factohan on, että oppiminen hidastuu aina mikäli opetuskieli ei ole oma äidinkieli. 

Nykyinen koulujärjestelmämme on muinaisjäänne teollisen vallankumouksen ajoilta jolloin kaivattiin yksinkertaisia ihmisiä liukuhihnojen ääreen tekemään yksinkertaisia asioita. 2010- luvun maailma vaatii kovin erilaista osaamista. Silti koulujärjestelmä nojaa edelleen samoihin perusarvoihin kuin silloin. Tovottavasti kukaan ei vakavissaan väitä mantran "koulussa opiskellaan elämää ei koulua varten" pitävän tällä hetkellä paikkansa. Näinhän sen pitäisi olla, mutta jos väite pitäisi paikkansa niin miksi koulumme ovat sitten täynnä huonosti motivoituneita oppilaita? Miksi talous sakkaa ja uusia ratkaisuja tilanteen korjaamiseksi ei synny? Entä missä ovat uudet innovaatiot jotka nostavat talouden uuteen kasvuun? Miksi yliopistomme eivät ole maailman huippua ja tuota merkittäviä tieteellisiä julkaisuja? Jos järjestelmämme olisi oikeasti hyvä niin edellä mainittuja ongelmia ei olisi. Tasoryhmiin siirtyminen peruskouluissa olisi jo pelkästään yksi merkittävä askel eteenpäin koko järjestelmämme korjaamisessa. Se hyödyttäisi sekä lahjakkaita ja motivoituneita, että myös niitä joilla on oppimisvaikeuksia. Sehän ei kuitenkaan olisi tasa-arvoinen järjestelmä. Ja taas joku suuttuisi. 

Intialainen kasvatustutkija Sugata Mitra teki vuonna 1999 kokeen josta Suomen koulujärjestelmästä vastaavat tahot eivät todennäköisesti ole kuulleetkaan. Intialaisessa slummissa asuvat lapset oppivat käyttämään Mitran sinne viemää tietokonetta kahdessa viikossa ilman valvontaa, ohjeita, opetusta ja sääntöjä. Ainoastaan opiskelemalla sen käyttöä itsenäisesti. Mitran koe sai alkunsa tuiki tavallisesta havainnosta. Lapsi oppii luonnostaan parhaiten kokeilemalla asioita itse. 

Miksi me emme voi kasvattaa lapsia ja nuoria kokeilemaan asioita itsenäisesti ja soveltamaan hankittua tietoa käytäntöön? Haastamaan auktoriteetteja? Väittelemään ja esiintymään? Kysymään ja kyseenalaistamaan? Toimimaan yhteistyössä muiden kanssa? Listaa voisi jatka loputtomiin. Valitettavasti asiat kuitenkin muuttuvat hitaasti. Jos ollenkaan. Sillä tärkeintä tuntuu olevan säilyttää kaikessa konsensus. Meille suomalaisille niin rakas sana. Mitään ei saa kyseenalaistaa, ettei vaan joku jossain pahoita mieltään. Tarjoaahan kaikkivoipa hyvinvointivaltiomme meille ennalta päätetyn tien kehdosta peruskoulun ja "8-16 työn" kautta hautaan. Muistat vaan pitää turpasi kiinni ja uskot mitä opettajat koulussa, ja poliitikot Arkadianmäellä sanovat. Teet niin kuin on järjestelmän kannalta paras. Menet sen kivan naapurintytön tai pojan kanssa naimisiin vaikkei se olisikaan elämäsi rakkaus, hankit pari lasta ja farmari Volvon. Maksat tunnollisesti verosi. Ja sitten viimeistään kolmikymppisenä huokaat syvään ja mietit mikä tässä meni pieleen. 

Yhden totuuden maa

Joku viisas on todennut älyn olevan uteliaisuutta. Kyky katsoa asioita laajemmin kuin vain omasta näkökulmastaan korreloikin hyvin vahvasti ihmisen älykkyyden kanssa. Silti yhden totuuden Suomessa eriävä mielipide torpataan julkisessa keskustelussa yleensä samantien. Analyyttisyys ja perustellut vastaukset nähdään selittelynä. Jos kertoo kannattavansa julkisen sektorin pienentämistä, saa vähintään fasistin leiman. Yritä siinä sitten käydä järkevää debattia. Milloin budjettikurin lisääminen ja valtion holtittoman velanoton vähentäminen alkoi toimia suorana synonyyminä huutolaisyhteiskunnalle? Ja eniten äänessä ovat tietysti ne jotka tietävät vähiten, tai pahempaa, eivät välitä tietää enempää. Kun järkevät argumentit loppuvat kesken, mennään ad hominem tasolle. Katainen kuulemma ajoi Suomen konkurssiin. Ihan yksin. Ja Stubb vaan twiittailee.

On jotenkin ymmärrettävää, jos teatteritaustan omaavalla näyttelijällä ei ole uskottavia "työkaluja" osallistua talouskeskusteluun, ja hän sen seurauksena tulee lausuneeksi jotain älytöntä. Mutta kyse ei näytä olevan vain siitä. Yhden totuuden logiikka näyttää olevan vallalla laajemminkin. Usein vaalien alla kuuleekin sanottavan: "Kannattaa äänestää sellaista ehdokasta joka ajaa juuri sinun etuja".  Tämä on myös monesti vanhemman väen ohje nuorisolle heidän tullessa äänestysikään. Äkkiseltäänhän tämä kuulostaa toimivalta logiikalta, kukapa ei omista eduista välittäisi. Kokonaan toinen kysymys esimerkiksi on, miten oikeudenmukaista on se että meidän kaikkien verorahoista kerätään kollektiivinen potti ansiosidonnaista työttömyysturvaa varten, vaikka siitä hyötyvät vain työttömyyskassan jäsenet? Tai se, että 20,4% suomalaisista maksaa 94% valtion saamista tuloveroista? Tästäkin huolimatta lisäprogression vastustaminen koetaan automaattisesti hyvinvointivaltion tuhoamisena.

 Jostain syystä kokonaisuuden hahmottaminen korvataan monesti olkinukkeilulla ja "helpoilla totuuksilla". Monille rahoitusmarkkinoilla esiintyvät johdannaiset tuntuvat edustavan keinottelun välinettä eikä mahdollisuutta suojautua valuuttariskeiltä. Finanssikriisin taas ajatellaan johtuvan markkinatalouden ongelmista. Ja taas menee pieleen. Finanssikriisi johtui holtittomasta velkaantumisesta sekä valtioiden, pankkien kuin kotitalouksienkin osalta. Maastrichtin vakavaraisuussopimusta- ja velkojen yhteisvastuullistamisen kieltävää No bailout- sääntöä rikottiin mennen tullen ja palatessa. Tämä taas on politiikan eikä markkinatalouden ongelma.

Oikeastaan vaarallisinta yhden totuuden logiikka on juuri taloudessa, sillä talous- ja markinat vaikuttavat meihin kaikkiin. Halusimme sitä tai emme. Siksi talouden- ja markkinoiden logiikan edes jonkinasteinen ymmärtäminen olisi suotavaa. Voidaankin perustellusti kysyä, miksi taloutta ei opeteta Suomessa erillisenä oppiaineena jo peruskouluista lähtien? Jäisi näin todennäköisesti monta aivopierua kuulematta, ja samalla monta turhaa pikavippiäkin ottamatta. Ja ehkä meillä sitten olisi enemmän kuin vain yksi totuus. Tosin tuntuu, että PISA- tutkimusten vankina oleva koululaitos ei näe tarvetta uudistua. Nykyinen "totuus" ilmeisesti riittää.

Hyvinvointivaltion pummit

Suomessa kaikki hyvä lähtee valtiosta. Valtion virkamiehet osaavat arvioida markkinavoimia paremmin yksityisten ihmisten tarpeet ja kulutuksen ylläpitäen samalla myös kohtuullista verotusta joka kannustaa yrittäjyyteen ja työntekoon. Kunnianhimoisten ihmisten pinnistellessä kohti parempaa tulotasoa, myös veropohja kasvaa. Tämä tarkoittaa että verotuloja on enemmän käytettävissä myös kaikkein heikoimmassa asemassa olevien auttamiseen. Tästä osoituksena valtio myös kykeni verorahoilla rahoittamaan elintärkeän lastensairaalan. Ei kun hetkinen. Sitten heräsin.

Madventures ja Docventures- sarjoista tuttu kaksikko Riku Rantala ja Tuomas Milonoff ovat perustaneet  "Hyvinvointivaltion kummit" nimeä kantavan hankkeen. "Veronkiertoon ja kikkailuun" omien sanojensa mukaan kyllästyneiden Rikun ja "Tunnan" organisoiman hankkeen ideana näyttää olevan kerätä lisää rahaa yli äyräiden jo muutenkin paisuneen hyvinvointivaltiomme tarpeisiin. Koska valtio heidän mukaansa tietää yksilöä paremmin, mikä on hyvästä ja mikä ei. Riku Rantala yrittikin ensi töikseen viedä säkillisen ylimääräistä rahaansa verotoimistoon auttaakseen valtiota, tässä kuitenkaan lopulta onnistumatta. Käteinen ei kelvannut, mutta lopulta löytyi sentään tilinumero jonne Rantala voi rahat myöhemmin lahjoittaa. Tätä performanssia varten paikalle oli tilattu Helsingin Sanomien toimittajakin Rantalan jalomielisyyttä todistamaan. Kun on nähnyt hankkeen kotisivut ja lukenut Hesarin uutisen aiheesta, tulee väistämättä ensimmäisenä mieleen että kyseessä on parodia. Sen verran absurdilta koko touhu näyttää, hankkeen julistaessa valtion ilosanomaa tavalla josta Neuvostoliiton propagandakoneistokin olisi kateellinen. Kampanjan takana olevien henkilöiden taustat tuntien kyse ei kuitenkaan ole vitsistä. Kyseessä voisi tietysti olla myös lähestyvän Docventuresin toisen tuotantokauden markkinointikampanja, ja ehkä osittain näin onkin, mutta viime kädessä hankkeen takana olevat henkilöt ovat tosissaan. Tämä onkin kaikkein huolestuttavinta.  

Riku ja "Tunna" ovat saaneet matkailuohjelmiensa avulla kulttimaineen. Maine kantaa etenkin nuorison keskuudessa niin hyvin, että kampanjan populistinen propaganda uppoaa kuin veitsi voihin. Hankkeen suurin ongelma on, että sen takana oleva logiikka ontuu. Lastensairaalahanke ei ole hyvä koska se toteutettiin hyväntekeväisyysvaroin eikä verorahoilla. Tällä logiikallahan ei ole kenenkään yksilön järkevää tehdä mitään yhteiskuntamme hyvinvoinnin eteen. Odotetaan vain valtion tulevan hätiin. Rantala olisi voinut antaa rahat suoraan apua eniten tarvitseville, sen sijaan hän päätti luovuttaa ne byrokratian rattaisiin. Vähän sama kuin jos darraa poteva soittaisi lääkäriin sen sijaan että hakisi itse buranaa. Toisin sanoen, jos luotat enemmän itseesi ja omaan kykyysi tehdä päätöksiä kuin valtion, siinä on selvä ristiriita. Kukaan tosin ei ole vielä onnistunut argumentoimaan uskottavasti, miksi valtion työntekijät olisivat fiksumpia kuin yksityisen sektorin?

Me kaikki varmasti sorrumme joskus helppoihin totuuksiin. Maalaisjärki voittaa helposti analyyttisyyden ja logiikan. "Hyvinvointivaltion kummit"- kampanja edustaa kuitenkin niin läpeensä populistista ja absurdia toimintaa että sen tekijöiden puolesta hävettää. Koko surkeuden kruunaa kampanjan mainoksessa esiintyvän Riku Rantalan paita jossa lukee: "GimmeYaWallet." On ainakin tekijöidensä näköinen kampanja. 

Lampaita oomme kaikki

Viime viikolla uutisaiheeksi nousi tapaus, jossa kouluterveydenhoitaja ja koulun opettaja kieltäytyivät antamasta hätäpistosta tarpeen vaatiessa diabetestä sairastavalle lapselle. Tämä on kuulemma yhteiskunnan tehtävä. Tai vanhempien. Tai ylipäänsä jonkun muun. Tärkeintä ilmeisesti on, että ei itse tarvitse tehdä asian eteen yhtään mitään. Edes hätätilanteessa. Miten tämä on mahdollista? Missä vaiheessa lähimmäisistä välittäminen on voitu ulkoistaa yhteiskunnan tehtäväksi?

AKT pysäytti kesäkuussa Suomen satamat lakkoilullaan. Työnseisauksen syynä oli liiton pääluottamusmiehen saama uhkaus. Uhkauksen kohde ei kuitenkaan kyennyt kertomaan uhkauksen sisällöstä tarkemmin. Lopulta paljastui ettei kyseessä oikeastaan ollut uhkaus. Mielensäpahoittaja ehti kuitenkin aiheuttaa Suomen teollisuudelle noin 10 miljoonan euron tappiot. Valitettavasti tätä ei voida ilmeisesti vähentää hänen palkastaan. Miksi yhden ihmisen sekoilun annetaan aiheuttaa näin paljon ongelmia? Eikä ollut ensimmäinen kerta. Ilmeisesti olemme valmiita hyväksymään tämänkaltaisen menettelyn, koska se saa jatkua. Vuodesta toiseen. Mitä väliä, jos kilpailukykymme rapautuu ja työpaikat häviävät, pääasia että AKT voi näyttää että sille ei vittuilla.

Pääministeri Alexander Stubb taas on joutunut viime aikoina merkillisten hyökkaysten kohteeksi. Keskustan Sirkka-Liisa Anttilan mukaan Stubbin triathlon harrastus vie liikaa aikaa hänen työltään. Tärkeämpääkin tekemistä kuulemma olisi. Jokainen säännöllisesti liikuntaa harrastava tietää kuinka paljon lisäenergiaa se tuottaa. Veikkaan että Sirkka-Liisa Anttilallekin tekisi hyvää harrastaa enemmän liikuntaa, juoksisi järki sen jälkeen todennäköisesti paremmin. Uusin kohu saatiin, kun pääministerin kerrottiin antaneen puoluetoverilleen pukeutumisneuvoja tekstiviestillä. Tämäkin vie kuulemma liikaa aikaa hänen työltään. Yhden tekstarin lähettäminen tuskin Stubbilta kauaa vie, mutta ilmeisesti sekin on kuitenkin liikaa. Milloin me aloimmekaan kokea oikeudeksemme puuttua siihen miten muut elävät elämäänsä?

Jos näkee kadulla ihmisen joka tekee kuolemaa, on jokaisen velvollisuus auttaa. Tähän velvoittaa laki. Mutta jos terveydenhoitaja ei halua hätätilanteessa auttaa diabetestä sairastavaa lasta, on se ilmeisesti jotenkin hyväksyttävämpää. Jokainen talouden perusasioita edes auttavasti tunteva tietää, että ilman työtä ei synny verotuloja joilla rahoittaa yhteistä hyvinvointia. Tämä on fakta. Silti katsomme jatkuvasti läpi sormien kuinka työntekoa maassamme vaikeutetaan ja jopa estetään. Sen sijaan meillä on varaa puuttua muiden harrastuksiin ja tapoihin. Meillä on oikeus kertoa muille miten heidän pitää elää, mutta kaiken muun vastuun haluamme antaa yhteiskunnan hoidettavaksi. Tai ylipäänsä jonkun muun. Jonkun toisen. Tärkeintä näköjään on, että ei itse tarvitse kantaa vastuuta mistään.

Milloin meistä tuli lampaita?

Elämää suurempi peli

Sen vuoksi on koettu iloa, surua, naurua ja itkua. Sen vuoksi on riidelty, ja jopa tapeltu ja sodittu. Ja ei, kyse ei ole uskonnoista eikä politiikasta. Kyse on jostain tärkeämmästä. Jalkapallosta.

Kun vuoden 2014 jalkapallon maailmanmestaruuskisat huipentuvat tänä iltana Rio de Janeiron Maracana stadionilla pelattavaan loppuotteluun, ei ole perusteetonta väittää että takana on jopa kaikkien aikojen kisat. Takana on monta toinen toistaan huikeampaa ottelua. Futisfaneille kautta maailman on tarjoiltu koko tunteiden skaala kuluneen kuukauden aikana. Tappeluita ei onneksi olla nähty, ainakaan kovin montaa, sodasta nyt puhumattakaan. Ja päättyy illan finaali miten tahansa, sotaa Saksan ja Argentiinan välillä ei varmasti tulla näkemään.  

Kun Saksan ja Brasilian välinen välieräottelu oli päättynyt tiistaina Saksan murskavoittoon, alkoi sosiaalisessa mediassa levitä eräs kuva.  Kuva, joka kertoo enemmän kuin ne kuuluisat tuhat sanaa. Katkeran tappion kokenut, itkun ja järkytyksen sekainen vanhahko brasilialainen herrasmies ojentaa kuvassa nuorelle saksalaistytölle voittopokaalinsa. Pokaali ei tietysti ole aito, mutta symboliikkaa kuvaan liittyy sitäkin enemmän. Se kertoo kaiken olennaisen urheilukulttuurista. Vaikka murskatappio jätti varmasti ikuiset arvet miehen sieluun, oli hän silti valmis antamaan jotain itsestään. Juuri tähän hetkeen kiteytyy koko urheilun ja ennen kaikkea futiksen hienous. Se tarjoaa tunteita. Tunteita, joita oikeastaan mikään muu ei pysty tarjoamaan.

Kunnioitus on aina kaksisuuntainen tie

Meidät opetetaan lähtökohtaisesti kunnioittamaan toisten ihmisten mielipiteitä vaikka se ei vastaisikaan omaa näkemystämme. Tätä pidetään ikäänkuin hyveenä, josta on syytä pitää kiinni. Mutta onko asia oikeasti näin yksiselitteinen? Entä jos joku ilmoittaisi sinulle ilmeenkään värähtämättä ja ilmeisen tosissaan hyväksyvänsä vaikka pedofilian, kuinka moni silloin voisi sanoa kunnioittavansa tätä mielipidettä? Aivan. Ei kukaan. Tästäkin huolimatta meidän pitäisi ilmeisesti kunnioittaa sellaisten ihmisten mielipiteitä, joilla ei ole mitään järkevää perustelua näkemyksilleen. Ajankohtaisin esimerkki tähän liittyen on tasa-arvoiseen avioliittolakiin liittyvä keskustelu.

Eduskunnan lakivaliokunta päätti tänään ottaa kielteisen kannan sukupuolineutraaliin avioliittolakiin. Näin ollen Suomi on ainoa pohjoismaa, jossa tätä lakia ei olla vielä hyväksytty. Lakivaliokunnan puheenjohtaja Anne Holmlund perusteli kielteistä kantaa sillä että esitys oli huonosti valmisteltu. Tätä lausuntoa moni aloitetta puoltava taho on pitänyt kommenttien perusteella paitsi valehteluna, myös suoranaisena vittuiluna. Onhan yleisesti ollut tiedossa miten kauan ja huolella esitystä on valmisteltu. Perussuomalaisten Pentti Oinosen perustelu kielteiselle näkemykselle taas oli lähinnä se että olemassa olevia käytäntöjä ei ole syytä muuttaa. Jos olisimme aina noudattaneet Oinosen logiikkaa, eläisimme edelleen kivikaudella ja poimisimme banaaneja puista pysyäksemme hengissä.

Oma lukunsa ovat vielä he, jotka haluvat kieltää seksuaalivähemmistöiltä oikeuden rakkauteen kaksituhatta vuotta sitten sienipäissään kirjoitetun kirjan takia. Homostelu seis koska Jeesus. Herraamme kristusta kuulemma kiinnostaa ketä esimerkiksi Jani Toivola käy panemassa.  Tieteellinen todistus tälle kuitenkin puuttuu niin kuin puuttuu muillekin Raamatun "ihmeteoille". Yhtenäistä lakialoitteen vastustajille on paitsi järkevien perustelujen puuttuminen, myös se että kaikki aloitteen vastustajat luokittelevat itsensä heteroiksi.  Miksi sitten meidän heteroiden täytyy tätä lakialoitetta vastustaa? Tai eihän me kaikki vastusteta, itseni lisäksi en tunne ketään muutakaan enemmistön edustajaa kuka haluaisi kieltää seksuaalivähemmistöiltä oikeuden naida kenet haluaa. Silti näitä urpoja löytyy aina valtioneuvostoa myöten, jotka milloin minkäkin syyn perusteella haluvat sukupuolineutraalin lakialoitteen torpata. Ja heidän mielipiteitä pitäisi vielä automaattisesti kunnioittaa, kuten hyviin tapoihin ilmeisesti kuuluu. Oikeastaan lähtökohtaisesti pitäisi kunnioittaa vain ihmisen oikeutta valita. Myös mielipiteensä. Kaikki muu kunnioitus täytyy erikseen ansaita.

Kuninkaan puhe

Kulunut viikonloppu oli monelle nuorelle elämän kohokohtia. Merkitsihän se joko valkolakin saamista tai ammattiin valmistumista. Samalla se symbolisoi tietynlaista taitekohtaa elämässä. Yhden vaiheen päättymistä ja jonkin uuden alkua. Alkava kesä on myös jälleen tänä vuonna suosituinta aikaa mennä naimisiin. Rippijuhliakaan unohtamatta. Mikä näitä edellä mainittuja juhlia sitten yhdistää? Ainakin yksi yhteinen nimittäjä on helppo löytää. Se on puhe.

Puhe kuuluu olennaisena osana moniin tärkeisiin juhliin. Valitettavasti vain hyvän puheen pitäminen onnistuu meistä suomalaisista aniharvoilta. Harvassa on ollut ne juhlatilaisuudet, joissa allekirjoittanut on päässyt todistamaan hyvää puhetta. Oli kyse sitten hääparista, ylioppilaasta tai syntymäpäiviään viettävästä juhlakalusta, metsään on mennyt monesti.  Ja aika monessa tilaisuudessa on elämän aikana tullut käytyä. On vaivaannuttavaa nähdä juhlissa jonkun lukevan puhetta suoraan paperista. Samalla myös monesti huomaa, että esiintymistä ei ole valmisteltu ollenkaan. Ei, vaikka sen pitäisi olla itsestäänselvyys. Onhan juhlatilaisuus jollekin todennäköisesti yksi elämän tärkeimpiä hetkiä. Puheen kuuluisi silloin olla juhlan arvokkain hetki. Ei se hetki, jolloin koko juhlaväki vaivaantuneesti boolimaljaa vilkuillen odottaa pääsevänsä huuhtomaan kurkusta alas kokemansa myötähäpeän.

Esiintyminen ei ole suomalaisille kovin luontaista, sanotaan. Voi olla, mutta jos aina mennään tämän tekosyyn taakse niin asia ei varmasti tule muuttumaankaan. On lähtökohtaisesti väärin, jos hyväksytään kuin yleisenä totuutena että me suomalaiset emme ole hyviä esiintyjiä. Ongelma on silloin syvällä kulttuurissamme.

Esiintymistä ja argumentaatiotaitoja painotetaan Suomessa jo peruskouluista lähtien liian vähän. Jos on lusikalla annettu, on vaikea kauhalla vaatia. Tyhjänpäiväisiä rikkaruohoja joutuu pakon sanelemana keräämään biologian tunteja varten keskellä kesää, mutta esiintymään ei tarvitse oppia. Kuitenkin globaalissa maailmassa, ja etenkin business kontekstissa, olemme jatkuvasti tekemissä muiden kulttuurien kanssa. Ja tässä kontekstissa puhe- ja esiintymisvalmiudet korostuvat. Yhdysvalloissa tilanne on luonnollisesti aivan toinen. Esiintymisvalmiuksia painotetaan jo pienestä pitäen ihan eri tavalla. Paperista lukeminen ei tule kuulonkaan. Ei mene sitten aikanaan työelämään siirryttäessä köntsät housuun kun pitäisi esitellä firman osavuosikatsaus yleisön edessä.

Mutta voiko kulttuurimme muuttua tässä suhteessa?  Entä voiko huonosta esiintyjästä tulla myöhemmin hyvä ja itsevarma? Vastaus molempiin lienee kyllä. Pystyihän Colin Firthin elokuvassa Kuninkaan puhe näyttelemä Englannin entinen kuningas Yrjö V:kin selättämään änkytyksensä. Lopulta hänen pitämänsä puhe yhdisti koko kansakunnan keskellä toista maailmansotaa. Helppoa muuttuminen ei kuitenkaan ole. Ei ollut kuninkaallekaan.  

Salama

Läppärin näytöllä pyörii Teemu Selänteen uran viimeiset minuutit. Koko hallin osoittaessa Selänteelle suosiota seisaaltaan, tulee vääjäämättä miettineeksi yhtä asiaa. Miksi yhden pelaajan merkitys on näin suuri? Selänteen merkitys ei ole suuri ainoastaan meille suomalaisille, se on sitä kiistatta koko lajille.

21 kautta NHL:ssä. Lähes 700 maalia ja 1500 tehopistettä. Olympiakisojen pistepörssin kaikkien aikojen ykkönen. Edes Neuvostoliiton punakoneen ykköskentästä ei kukaan yltänyt vastaaviin suorituksiin. Ei, vaikka pelasivat aikana jolloin jääkiekko nykysilmin katsottuna näytti kaikkea muuta kuin jääkiekolta. Palkintokaapista löytyy myös läjäpäin arvokisamitaleita ja muita tunnustuksia. Ja tietenkin se tärkein. Stanley Cup.

Mikään edellä mainituista ei  pelkästään ole nostanut Selännettä niin suureksi legendaksi kuin mitä hän kiistatta on. Oikeastaan Selänteen suuruus ei kiteydy maaleissa eikä tehopisteissä. Esiin nousee kaksi muuta seikkaa jotka ovat vieläkin tärkeämpiä.  Ehkä vaikuttavin todiste Selänteen suuruudesta on se, että hän on omalla persoonallaan ja karismallaan vienyt jääkiekon paikkaan jossa sitä ei pitäisi pelata. Jääkiekon arvostus Kaliforniassa onkin noussut valtavasti viimeisen viidentoista vuoden aikana. Ei ole liioiteltua sanoa suurimman yksittäisen tekijän tässä muutoksessa olevan pelaajalla numero 8. Teemun positiivisuus ja intohimo lajia kohtaan on saanut muutkin mukaansa.

Juuri intohimoon ja postiivisuuteen liittyy toinen merkittävä seikka Selänteen perinnössä. Nauttiminen. "The Finnish Flash" ei ole koskaan pyrkinyt peittämään sitä että hän rakastaa sitä mitä tekee. Ja se näkyy. Suomalaisten aiemmat urheilijaesikuvat ennen "Selänteen aikakautta" olivat perinteisesti räkäposkella hiihtäviä metsien miehiä ja naisia. Tai sitten vittua ja perkelettä hokevia keihäänheittäjiä. Selänne muutti kaiken, antaen juroille suomalaisille omalla esimerkillään luvan hakea työstä myös nautintoa. Työ oli perinteisesti ollut työtä, josta ei saanut iloita. Teemu näytti toisenlaisen esimerkin.

Monelle Selänteen uran päättyminen merkitsee myös tietynlaista käännekohtaa elämässä. Kuulostaa se miten kornilta tahansa. Niin minun, kuin monen muunkin lapsuuteen kuului erottamattomasti teksti-tv:n sivu 235. Unohtamatta Winnipeg Jetsin penaalia, josta ei aikoinaan halunnut luopua millään. Nyt teksti-tv:tä ei ole tarvinnut enää vuosiin, eikä penaaliakaan. Tilalla on jo kauan ollut läppäri ja internet. Siitä huolimatta Teemun loputtomalta tuntuva ura oli monelle meistä viimeinen linkki lapsuuteen. Nyt tätä linkkiä ei enää ole. Meistä on tullut aikuisia.

Miten ilmiöitä luodaan?

Kauppakorkean markkinoinnin luennoilla ehkä yleisimmin esiintyvä sana on brändi.  Se kuvaa oikeastaan kaikkea sitä mitä voidaan liittää tuotteeseen tai palveluun sekä myös henkilöön. Mikäli brändi on tarpeeksi tunnettu, se voi tarjota sen haltijalle lähes tavoittamattoman kilpailuedun. Etenkin business kontekstissa.  Kun brändi viestii luotettavuutta, osaamista, energiaa ja tarjoaa myös riittävästi särmää pureskeltavaksi, ollaan jo hyvin lähellä maalia.

Siihen miten edellä mainittu brändi luodaan, tarjoaa kauppakorkean markkinoinnin luennot vain vähän vastauksia. Näytetään hienoja kaavoja ja käppyröitä, mutta se olennainen tuntuu unohtuvan. Jokaisen menestyksekkään brändin takana on ennen kaikkea yksi asia. Tarina. Sillä kuka osaa kertoa tarinoita on kavereita, ja yrityksellä jolla on tarina on muita enemmän asiakkaita. Tarinankerronta onkin kaikkein olennaisin osa brändin luomista. Ja se miten kertoo tarinansa on vieläkin olennaisempaa.

Suomalaisessa politiikassa näyttää Eurovaalien lähestyessä nousevan esiin yksi ehdokas joka tuntuu saavan muita enemmän kavereita. Hän on Vihreiden  Antero Vartia, entinen tv-kasvo ja "päättäväinen optimisti", kuten hän itsensä määrittää. Vartia vaikuttaa loistavalta tarinankertojalta hänen Facebook sivujensa ja blogiensa perusteella ennen kaikkea siksi että hän osaa tiivistää.

"Olen rakentanut kauniin kahvilan Kaivopuiston rantaan ja itkenyt televisiossa. Nyt haluan Euroopalle uuden vision". Lainaus on Vartian Facebook sivuilta ja kertoo tiivistetysti kaiken olennaisen. Mitä hän on tehnyt, kuka hän on, ja mitä hän haluaa seuraavaksi tehdä. Kahdella lauseella Vartia luo itselleen tarinan. Tarinan joka edellä mainitulla tavalla muotoiltuna on kuin suoraan viestinnän oppikirjasta. Oli se miten laskelmoitua tahansa, se puhuttelee. Tämän tarinan pohjalle näyttää rakentuvan ilmiö joka kerää taakseen paitsi julkkiksia, myös muita äänestäjiä puoluetaustasta riippumatta.

Olennaisin ero moniin muihin ehdokkaisiin on myös Vartian blogien sisältö. Lähes jokainen Vartian teksti alkaa tarinalla joka kuvastaa jotakin ongelmaa johon hänen mielestään pitäisi tarttua. Tämä tekee teksteistä paitsi helposti luettavia myös mielenkiintoisia. Idealistista roskaa ja taivaanrannan maalailua, sanoisi varmasti joku tässä vaiheessa. Blogitekstejä lukiessa paljastuu kuitenkin myös Vartian pragmaattisempi puoli. Ydinvoima ei ole ensisijaisesti  ideologinen kysymys, vaan taloudellinen. Pisteet kotiin taas. Faktat näyttävät muutenkin olevan hallussa 33- vuotiaalla kauppatieteiden maisterilla. Se kuinka pitkälle Vartian ympärille syntynyt ilmiö kantaa, nähdään lopullisesti ensi viikon sunnuntaina. Kovin yllättynyt ei kuitenkaan kannata olla jos Brysseli kutsuu.

Intro

Blogini nimi viittaa Bruce Springsteenin samannimiseen vuonna 1978 julkaistuun kappaleeseen. Kappaleen päähenkilö on mies, joka ajelehtii ympäriinsä petyttyään siihen miten "luvattu maa" on muuttunut kertojalleen taakaksi.  Ahdinko tuntuu vain syvenevän rivi riviltä ja nuotti nuotilta. Siitä huolimatta hän haluaa edelleen uskoa, että asiat kääntyvät vielä parempaan päin ja lupaus paremmasta huomisesta toteutuu. Lopulta tarinan mies ei kuitenkaan näe muuta ulospääsyä ongelmiinsa kuin "syöksyä kohti myrskyn silmää". Se, mitä Springsteen tällä tarkoittaa, jää viime kädessä kuulijan itsensä ratkaistavaksi.

Miten edellä mainittu biisi sitten liittyy blogiini? Ei suoranaisesti mitenkään, mutta pitäähän blogilla nimi olla! Kappale sattui soimaan Spotifylta oikealla hetkellä ja saa nyt kunnian kantaa myös tämän blogin nimeä. Hieno biisi. Toivottavasti tästä blogista tulee myös. Tämän blogin nimen onkin tarkoitus olla mahdollisimman lavea yläviite kaikelle mistä haluan kirjoittaa ilman sen syvällisempää merkitystä. Ja aiheitahan riittää: politiikasta musiikkiin ja urheilusta talouteen sekä yhteiskunnan ilmiöihin. Eikä unohdeta yrittäjyyttä ja startupeja.

Olen 27- vuotias vasta valmistunut kauppatieteiden maisteri. Sanottavaa riittää. Toivottavasti pystyn  tuomaan uusia näkökulmia ja herättämään keskustelua.


 Tervetuloa matkaan!